PULTEISTA JA RISKEISTÄ

Olin tällä viikolla opettamassa ELOssa dokkarioppilaita siitä, miten hahmottaa itselle hyvä aihe. Tietyt ehdot pitää täyttyä, että aiheesta on elokuvaksi, jota pystyy rakastamaan pitkään, niin myötä- kuin vastamäessä (siis lähinnä vastamäessä). Kaikki tätä lukevat tietävät, että elokuvan tekeminen tai rahoittaminen ei ole helppoa. Jotta sen kaiken jaksaa, pitää todella syvästi olla kiintynyt aiheeseensa.

En aio kerrata tässä nyt niitä kolmea asiaa hyvän aiheen hahmottamisessa (luultavasti tiedätte ne itsekin), mutta kerron sen löytämisen seuraukset: Sen eteen alkaa tehdä töitä. Kaikenlaista hommaa: ajatustyötä, soittelua, keskustelua ja kirjoittelua. Sitä alkaa suunnitella aikatauluja. Toteuttamista. Käytännön juttuja. Herätä aamulla uusi idea mielessä. Valmistautua. Maailma yhtäkkiä tarjoaa aihetta joka puolelta, se tulee vastaan kaikkialla, ja pelkoni kasvaa, että joku onkin jo tekemässä elokuvaa samasta ideasta, samalla tavalla.

Prosessi on tuttu, näin käy minulle aina. Näin kävi minulle myös vajaa vuosi sitten kun istuin ystäväni Suna Vuoren Ruotsalaisen teatterin Artist-kahvilassa. Suna kertoi eräästä illasta, eräistä keski-ikäisten illalliskemuista. Minä kuuntelin tarinaa välillä kylmänväreitä saaden ja sanoin, että tästä voisi tehdä elokuvan. Fiktion. 20-minuuttisen.

Suna ryhtyi hommiin, kirjoitti käsikirjoituksen, ensimmäisensä. Luin sen, ja ajattelin, että joo, tästä todellakin tulee elokuva. Aika puhelias elokuva, vaihteeksi. Edelliset lyhärini olivatkin dialogittomia tai lähes sellaisia. Tämä kuvataan kesällä viimeistään, ajattelin. Sen nimeksi tulee Pultti.

Aloin hakea rahaa, perinteisiltä rahoittajatahoilta. Ei mitään. Ei uudelleen mitään. Ei toisaaltakaan. Puuh. Ketään ei kiinnostanut.

Ajattelin lisää: Miksi ihmisellä on oma tuotantoyhtiö? Siksi, että tehdään hyviä leffoja? Jep. Siksi, että sillä tehdään rahaa? Pah. Lyhäreillä ja dokkareilla ei Suomessa rahaa tehdä. Tuotantoyhtiö, tai ainakin minun tuotantoyhtiöni, on olemassa siksi, että voi ottaa taiteellisia riskejä. Riskejä, jotka eivät tunnu riskeiltä, vaan erinomaisilta mahdollisuuksilta. En olisi elokuva-alalla, jos en kestäisi epävarmuutta, tai jos lannistuisin ja luopuisin hankkeesta ensimmäisen hylsyn saapuessa. Tai toisen. Tai kolmannen.

Oma tuotantoyhtiö on itseilmaisun tae. Pienimuotoisen elokuvan kuvaus on harkittu riski. Sellaisia olen ottanut aiemminkin. Onko se järkevää? En tiedä, ehkei. Ehkä.

Jatkoimme. Meitä tuli lisää: Ihana kuvaaja Rauno Ronkainen ja näyttelijät Meri Nenonen, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, H-P Björkman ja Janne Reinikainen varmistivat mukanaolonsa. Kuvauspäivät merkattiin kalenteriin. Kuvauslokaatio löytyi ja varmistui. Muu kuvausryhmä saatiin kasaan (ei muuten ihan helppo nakki näinä aikoina kun sarjojen teko vie valtaisan määrän kamera-assareista, äänittäjistä, ja puomittajista). Ohjaaja ja käsikirjoittaja toimivat puvustajina ja rekvisitööreinä. Tuottaja Aino Halonen teki ruuat. Ohjaajan ja käsikirjoittajan lapset Saimi ja Ossi toimivat assareina.

Neljän päivän kuvaukset. Hyvin meni. Ei isoja katastrofeja, yksi ikkuna meni rikki. Palkatut saivat rahansa sääntöjen mukaan, vapaaehtoisille ei maksettu. Tuotantoyhtiön kassa tyhjeni.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? En tiedä vielä. Elokuvaa ei ole leikattu. Se tapahtuu vasta marraskuussa. Ihanista ihanin ja ansioistaan palkittu Tuuli Kuittinen tulee leikkaamaan.

Yhden asian tiedän: Kun leikkaamme, meillä on täydellinen vapaus tehdä materiaalista täysin sitä me haluamme. Kokeilla, sekoilla, yllättää. Kenelläkään ei ole ennakkoon odotuksia tai oletuksia, kenelläkään ei ole sananvaltaa, paitsi tietysti meillä itsellä. Ja se on aika ookoo.

Mitä tapahtuukin, millainen elokuvasta tuleekin, paska tai timantti, vastuussa olen ainoastaan minä. Jep. Ookoo.

OF BOLTS AND RISKS

I was teaching this week in Elo Film School: How to figure out a what is a good idea for one self for a documentary film. In order the idea to be a project one does love for a long time, for the better and for the worse (mostly for the worse), certain terms need to be met. Everyone reading these lines knows that filmmaking and financing a film is not easy. To be able to do it, one must be deeply committed to the subject. For years.

I will not write a recap of the lecture’s three terms on finding a ”good for you” subject for a film (probably you know them already), but I know the consequences once you have found one: I start working ferociously for it to be a film. I do all kinds of stuff: Thinking, calling people, discussing about it, writing about it. I start to plan schedules. Realization. Practical things. Waking up with an idea. Suddenly, everywhere you look, reminds me of the film and I start to fear that maybe someone is already doing a film about this and like this.

The process is familiar, this is how it always goes down. Less than a year ago this went down again when I met my friend Suna Vuori in a cafe in Helsinki. Suna told me about a dinner party that she had attended. I listened to her story and was feeling all kinds of things: awe, laughter and chills down my spine. I said to her, we could make a film out of this. A short fiction. 20 minutes.

Suna said okay and started working, wrote a script, her first ever. I read it and thought, oh yes, this is going to be a film. A very talkative one, for a change - in the previous three short films of mine the dialogue was non-existent or scarce. . We will shoot this. Latest the summer. The name of the film will be the Bolt.

I started filling applications, and sent them to main financing sources, expecting something but got nothing. Nothing again. Nope, nothing from that direction either. Sigh. Nobody was interested.

My thinking: Why does one have a production company? To make good films? Yep. Or, to make money with it? Oh no. There is no money to be made in Finnish short films and documentaries. A production company exists, at least my production company does, because it can take artistic risks. Risks that do not feel like risks, rather like great possibilities. I would not have survived in this business had I not been able to withstand uncertainty. Or had I got scared and withdrawn from a project after receiving a rejection. Or the second. Or the third.

A small scale film is a premeditated risk. And one that I have taken several times before. A production company of one’s own assures one’s self expression.

We proceed. We were more. Along came cinematographer Rauno Ronkainen, a great human being and wonderful actors Meri Nenonen, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, H-P Björkman and Janne Reinikainen. We set the dates for the shoot. To get the rest of the crew was a bit more difficult because everybody was working on a series shoot. Producer Aino Halonen did the catering. Director’s and screenwriter’s kids Saimi and Ossi were assisting.

Four days shoot. It went well. No major catastrophes, just one broken window. Easy to fix. People were paid, except the volunteers. Production company’s money for the rainy day was gone.

All is well, that ends well, eh? I do not know, We have not edited the film. That will take place in November under the capable wings of Tuuli Kuittinen.

But I do know something: We have a complete freedom to work on the material. We will do as we wish: Try things, mess around, surprise ourselves. No one has advance expectations or suppositions. No one, except us, has a saying how the film should be. And that is okay.

And what ever the film will be in the end, brilliant or shit, it is on me. Yes. That’s okay, too.