Pia Andell

Pultti

PULTEISTA JA RISKEISTÄ


Olin tällä viikolla opettamassa ELOssa dokkarioppilaita siitä, miten hahmottaa itselle hyvä aihe. Tietyt ehdot pitää täyttyä, että aiheesta on elokuvaksi, jota pystyy rakastamaan pitkään, niin myötä- kuin vastamäessä (siis lähinnä vastamäessä). Kaikki tätä lukevat tietävät, että elokuvan tekeminen tai rahoittaminen ei ole helppoa. Jotta sen kaiken jaksaa, pitää todella syvästi olla kiintynyt aiheeseensa.


En aio kerrata tässä nyt niitä kolmea asiaa hyvän aiheen hahmottamisessa (luultavasti tiedätte ne itsekin), mutta kerron sen löytämisen seuraukset: Sen eteen alkaa tehdä töitä. Kaikenlaista hommaa: ajatustyötä, soittelua, keskustelua ja kirjoittelua. Sitä alkaa suunnitella aikatauluja. Toteuttamista. Käytännön juttuja. Herätä aamulla uusi idea mielessä. Valmistautua. Maailma yhtäkkiä tarjoaa aihetta joka puolelta, se tulee vastaan kaikkialla, ja pelkoni kasvaa, että joku onkin jo tekemässä elokuvaa samasta ideasta, samalla tavalla.


Prosessi on tuttu, näin käy minulle aina. Näin kävi minulle myös vajaa vuosi sitten kun istuin ystäväni Suna Vuoren Ruotsalaisen teatterin Artist-kahvilassa. Suna kertoi eräästä illasta, eräistä keski-ikäisten illalliskemuista. Minä kuuntelin tarinaa välillä kylmänväreitä saaden ja sanoin, että tästä voisi tehdä elokuvan. Fiktion. 20-minuuttisen.


Suna ryhtyi hommiin, kirjoitti käsikirjoituksen, ensimmäisensä. Luin sen, ja ajattelin, että joo, tästä todellakin tulee elokuva. Aika puhelias elokuva, vaihteeksi. Edelliset lyhärini olivatkin dialogittomia tai lähes sellaisia. Tämä kuvataan kesällä viimeistään, ajattelin. Sen nimeksi tulee Pultti.


Aloin hakea rahaa, perinteisiltä rahoittajatahoilta. Ei mitään. Ei uudelleen mitään. Ei toisaaltakaan. Puuh. Ketään ei kiinnostanut.


Ajattelin lisää: Miksi ihmisellä on oma tuotantoyhtiö? Siksi, että tehdään hyviä leffoja? Jep. Siksi, että sillä tehdään rahaa? Pah. Lyhäreillä ja dokkareilla ei Suomessa rahaa tehdä. Tuotantoyhtiö, tai ainakin minun tuotantoyhtiöni, on olemassa siksi, että voi ottaa taiteellisia riskejä. Riskejä, jotka eivät tunnu riskeiltä, vaan erinomaisilta mahdollisuuksilta. En olisi elokuva-alalla, jos en kestäisi epävarmuutta, tai jos lannistuisin ja luopuisin hankkeesta ensimmäisen hylsyn saapuessa. Tai toisen. Tai kolmannen.


Oma tuotantoyhtiö on itseilmaisun tae. Pienimuotoisen elokuvan kuvaus on harkittu riski. Sellaisia olen ottanut aiemminkin. Onko se järkevää? En tiedä, ehkei. Ehkä.


Jatkoimme. Meitä tuli lisää: Ihana kuvaaja Rauno Ronkainen ja näyttelijät Meri Nenonen, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, H-P Björkman ja Janne Reinikainen varmistivat mukanaolonsa. Kuvauspäivät merkattiin kalenteriin. Kuvauslokaatio löytyi ja varmistui. Muu kuvausryhmä saatiin kasaan (ei muuten ihan helppo nakki näinä aikoina kun sarjojen teko vie valtaisan määrän kamera-assareista, äänittäjistä, ja puomittajista). Ohjaaja ja käsikirjoittaja toimivat puvustajina ja rekvisitööreinä. Tuottaja Aino Halonen teki ruuat. Ohjaajan ja käsikirjoittajan lapset Saimi ja Ossi toimivat assareina.


Neljän päivän kuvaukset. Hyvin meni. Ei isoja katastrofeja, yksi ikkuna meni rikki. Palkatut saivat rahansa sääntöjen mukaan, vapaaehtoisille ei maksettu. Tuotantoyhtiön kassa tyhjeni.


Loppu hyvin, kaikki hyvin? En tiedä vielä. Elokuvaa ei ole leikattu. Se tapahtuu vasta marraskuussa. Ihanista ihanin ja ansioistaan palkittu Tuuli Kuittinen tulee leikkaamaan.


Yhden asian tiedän: Kun leikkaamme, meillä on täydellinen vapaus tehdä materiaalista täysin sitä me haluamme. Kokeilla, sekoilla, yllättää. Kenelläkään ei ole ennakkoon odotuksia tai oletuksia, kenelläkään ei ole sananvaltaa, paitsi tietysti meillä itsellä. Ja se on aika ookoo.

Mitä tapahtuukin, millainen elokuvasta tuleekin, paska tai timantti, vastuussa olen ainoastaan minä. Jep. Ookoo.


OF BOLTS AND RISKS


I was teaching this week in Elo Film School: How to figure out a what is a good idea for one self for a documentary film. In order the idea to be a project one does love for a long time, for the better and for the worse (mostly for the worse), certain terms need to be met. Everyone reading these lines knows that filmmaking and financing a film is not easy. To be able to do it, one must be deeply committed to the subject. For years.


I will not write a recap of the lecture’s three terms on finding a ”good for you” subject for a film (probably you know them already), but I know the consequences once you have found one: I start working ferociously for it to be a film. I do all kinds of stuff: Thinking, calling people, discussing about it, writing about it. I start to plan schedules. Realization. Practical things. Waking up with an idea. Suddenly, everywhere you look, reminds me of the film and I start to fear that maybe someone is already doing a film about this and like this.


The process is familiar, this is how it always goes down. Less than a year ago this went down again when I met my friend Suna Vuori in a cafe in Helsinki. Suna told me about a dinner party that she had attended. I listened to her story and was feeling all kinds of things: awe, laughter and chills down my spine. I said to her, we could make a film out of this. A short fiction. 20 minutes.


Suna said okay and started working, wrote a script, her first ever. I read it and thought, oh yes, this is going to be a film. A very talkative one, for a change - in the previous three short films of mine the dialogue was non-existent or scarce. . We will shoot this. Latest the summer. The name of the film will be the Bolt.


I started filling applications, and sent them to main financing sources, expecting something but got nothing. Nothing again. Nope, nothing from that direction either. Sigh. Nobody was interested.


My thinking: Why does one have a production company? To make good films? Yep. Or, to make money with it? Oh no. There is no money to be made in Finnish short films and documentaries. A production company exists, at least my production company does, because it can take artistic risks. Risks that do not feel like risks, rather like great possibilities. I would not have survived in this business had I not been able to withstand uncertainty. Or had I got scared and withdrawn from a project after receiving a rejection. Or the second. Or the third.


A small scale film is a premeditated risk. And one that I have taken several times before. A production company of one’s own assures one’s self expression.


We proceed. We were more. Along came cinematographer Rauno Ronkainen, a great human being and wonderful actors Meri NenonenRia Kataja, Vera KiiskinenKrista KosonenTommi KorpelaH-P Björkman and Janne Reinikainen. We set the dates for the shoot. To get the rest of the crew was a bit more difficult because everybody was working on a series shoot. Producer Aino Halonen did the catering. Director’s and screenwriter’s kids Saimi and Ossi were assisting.


Four days shoot. It went well. No major catastrophes, just one broken window. Easy to fix. People were paid, except the volunteers. Production company’s money for the rainy day was gone.


All is well, that ends well, eh? I do not know, We have not edited the film. That will take place in November under the capable wings of Tuuli Kuittinen.


But I do know something: We have a complete freedom to work on the material. We will do as we wish: Try things, mess around, surprise ourselves. No one has advance expectations or suppositions. No one, except us, has a saying how the film should be. And that is okay.

And what ever the film will be in the end, brilliant or shit, it is on me. Yes. That’s okay, too.




Four Trick Pony

Uuden tekemisestä. Mistä se lähtee? Four Trick Ponyn anatomia

Syksy 2017. Istun kahvilassa dokumentaristikollegani Mina Laamon kanssa ja tuskailemme dokumenttielokuvan nykytilannetta. Tuntuu siltä, että dokumenttielokuvaa saa tehdä vain yhdellä tavalla. On sankarin matka ja that’s it. Mielenkiintoinen päähenkilö, joka elokuvan aikana voittaa ongelmansa. Näin. Poikkeuksetta. Mitään kokeiluja muodolla tai tekotavalla ei haluta nähdä. Tarina on ensisijainen, tarinalla on ylivalta. Elokuva on tarina.


Huoh. Näinkö se menee? Pitääkö sen mennä näin aina?

Entä jos ei olisikaan tarinaa? Katsoja rakentaisi tarinan omassa päässään, löytäisi se itse. Tekijä ei sitä tarjoa.

Miten se olisi mahdollista elokuvassa? Elokuvan muoto on suljettu. Valmistuttuaan se pysyy samanlaisena päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosisadasta toiseen. Lumièren juna saapuu aina asemalle. Suljettu muoto on tekijän kertoma tarina. Elokuva ei ole kuten teatteriesitys, jossa on erilaisia muuttujia (näyttelijöiden vire, yleisö), jotka tekevät esityksestä joka kerta hieman erilaisen.

Olisiko mahdollista, että elokuvan muoto ei olisi suljettu? Voisiko tarjota elokuvaa, joka muuttuisi ja jossa katsojan aktiivisuus ja katse määrittelisi elokuvan ja siitä tehtävän tulkinnan?

Ehkä.

Ja tehdä mitä? Hmmm….Jos katsojalla olisi useampi kuva valittavana? Ja jos teos muuttuisi kaiken aikaa?

Mutta silloin meidän pitäisi poistua elokuvan kentältä. Minne? Ehkä mediataidetta kohti?

Istumme ja pohdimme ja tämä tuntuu oikealta: Kolme kuvavirtaa ja audio, jotka pituudeltaan perustuisivat alkulukuihin eli lukuun, joka on vain jaollinen itsellään ja yhdellä. Jos kolmella screenillä pyörisivät erimittaiset kuvavirrat ja audio, ne tuottaisivat jatkuvasti uusia kuva- ja ääniyhdistelmiä. Teos olisi kaiken aikaa uusi, melkein loputtomasti. Se olisi katsojalleen uniikki, koska hän määrittelisi sen, mitä screeneistä katsoo, ja se alkaisi kun tämä astuu tilaan, ja päättyisi kun hän astuu tilasta pois.

Miten yhdistää tällaiseen kokeellisuuteen kokemuksellisuus? Että katsoja tuntisi ja tunnistaisi asioita, vaikka tarinaa ei ole. Että kokonaisuudesta ei syntyisi käsittämätöntä kuvan ja äänen kakofoniaa. Ehkä kuvissa olisi jonkinlaista löyhää temaattisuutta? Jotain universaalia tunnistettavuutta. Asioita, joita löytyisi kuvasta. Tälläisiä voisivat olla esimerkiksi huomio, havainto, kosketus, kohtaaminen, havahtuminen. Päätämme, että etsisimme näitä ensin omista filmi- ja videoarkistoistamme, ja vasta sitten maailmasta.

Tämän aivomyrskyn jälkeen, samana syksynä, haemme AVEKin Vieteritukea demon tekemiseen. (Se on tukimuoto, jota enää valitettavasti ei ole, ja se oli suunnattu hankkeille, jotka putoavat eri lajityyppien väliin, niille omituisille kokeiluille, joita perinteinen rahoitus ei koske.)

Saamme rahoituksen. Kokeilemme ajatustamme käytännössä. Haemme materiaalia vaikka mistä, vanhoista kaitafilmeistä, minidv-kaseteista, puhelimeen tallennetuista tiedostoista, elokuviemme poistomateriaaleista. Materiaali on eriparista ja niin saakin olla. Työn tekemisessä on etsimisen, löytämisen ja leikin tuntu.

Mutta, leikatessa yllätykseksemme huomaamme, että alammekin rakentaa kuvista tarinaa, vaikka juuri niin ei pitänyt. Samperi! Tarina istuu syvällä meissä. Hylkäämme tehdyn ja aloitamme uudelleen. Syntyy kolme tarinatonta kuvavirtaa (7, 11, 13 min.) ja audio (17 min.). Audio perustuu äänimaisemiin, jossa haetaan tunnetta, että ollaan tilanteessa, ja tekemiimme listoihin. Jotkut listoista ovat henkilökohtaisia (Huonoja luonteenpiirteitäni), toiset eivät (Erikoisia eläimiä, joita kukaan ei tunne). 5.0. äänestä äänisuunnittelija Janne Laineelle iso kiitos.

Demon nimeämme näin: Dokumentaarinen installaatio Four Trick Pony. Esittelemme sen loppuvuodesta 2018 Turun taidemuseolle. Siellä sanotaan kyllä. Saamme museon Pimiö-tilaan näyttelyajan kahden vuoden päähän.

Vuonna 2020 jatkamme Ponyn kanssa. Digitoimme uudelleen materiaaleja, vaihdamme kuvia, teemme muutoksia ääneen, käymme teknisiä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka rakentavat näyttelyn tilaan, näemme harjoitusripustuksen teoksesta. Kunnes kaikki on valmista, ja näyttely avautuu. Mikä riemu! Ja ylpeys. Ensimmäinen mediataidetyö, ja esillä Turun taidemuseossa! Mielemme synkkenee kun kuulemme, että koronarajoitukset sulkevat museon kolmeksi viikoksi. Mutta se aukeaa uudelleen.

Ai mistäkö nimi Four Trick Pony? Englannin kielessä on sanonta One Trick Pony. Sen määritelmä on: A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.

Siitä.

https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo




On creating something new. How to start? The anatomy of Four Trick Pony

Fall 2017. I sit in a cafe with my documentarist colleague Mina Laamo and we complain about the status of Finnish documentary film making. It seems there is only one way to make documentary films: there is a hero’s journey, and that is.  A compelling protagonist who in the end conquers and come to grips with his/her personal problem. This is expected without any exceptions. There is no experimenting with the form, or ways of making. The story rules, it is the supremacy of the story where we live in. The film is the story.

Sigh. Will it be like this, always? Should it be?

What if there is no story?The viewer would have to build the narrative in his/her own head. The filmmaker is not going to offer one.

How would that be possible in a film? The format of film is a closed one. When a film is ready, it stays the same forever. The train by Lumière will always arrive to the platform. This closed format is the story the filmmaker will tell.  Film is not like theatre, where there are different variables (the mood of the actors, the mood of the audience), that will shape each performance.

Could there be a un-closed format? A film that would change?  Where the personal gaze or the activities of the viewer would define what is the film and the interpretation of it?

Maybe.

And how would that happen? If the viewer would have at a time more than one picture to choose from? If the film could renew itself?

But this means we would have to leave the realm of film. Where to? Maybe towards media art?

We sit and ponder and this feels right: Three visual streams and an audio,  and the duration of those four elements would be based on primal numbers ( the number that is divisible only with itself and number one).

If the three visual streams and the audio of different lengths would loop, they would constantly produce new combinations of images and sound. The work would always be new, almost indefinitely. It would also be unique to the viewer because she/he would have the power to determine which screen to look at. The piece would start when she/he steps into the space and stop when she/he steps out of it.

How to combine  experimental with experiential? That the viewer would  feel something and connect to things even though there is no story.  That the entity would not be incomprehensible cacophony of sound and vision. Maybe there should be some loose themes?  Maybe something that is universally identifiable? Things that one recognizes from images and sound.  Those could be for example touch, contact, encounter, awakening. We decide to look for this from our personal archives first, and only then of the world.

After this brainstorming session, same fall, we apply for a Vieteri-grant from The Centre for Audiovisual Culture (AVEK). This special grant is for trying out experimental thoughts in the field of audiovisual arts. Unfortunately it no longer exists.

We get it, we start the work.

First we collect material from all over and different personal sources: old 8mm films, minidv-cassettes, files from different phones, not used hd-material form our own films. Material is odd and eclectic at the same time and that’s alright (for mamas).

But, surprisingly, while editing it becomes clear: We unconsciously build a narrative even though our intention is not.  Damn! We gather that’s kind of deeply seated within us.  We abandon what we have made and restart. The demo will be: three visual streams (7, 11, 13 min.) and an audio  (17 min.). The audio is based on lists we make.  Some of the lists are very personal (My bad personality traits), some are not (Weird animals that nobody knows).

We name the project like this: A documentary installation Four Trick Pony. 

In the end of the year 2018 we present it to Turku Art Museum. They say yes. We get the exhibition space Dark room in the end of year 2020.

Year 2020 we continue with Pony, redigitalise some material, re-edit, remake some of the sound design with the Janne Laine, have technical discussions with the people who construct the exhibition, we see a mock version of the work. Until all is done. The exhibition is on. We are elated and proud. And at the same time very unhappy of the corona restrictions that closed the museum for three weeks. But it will open again.

And where does the name come from? From the definition of the saying One trick Pony:  A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.


https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo



Matchen / The Match

Matchen,  suomeksi  Matsi
Esteitä kilpailemiselle 

Muutama viikko sitten kolmas fiktiivinen lyhytelokuvani tuli televisiosta. Sitä ennen se oli ollut netissä, ja on vieläkin.  Muutama sana siitä miten se sai alkunsa  ja miksi se piti tehdä.

Idea syntyi, tenniskentällä. Tietenkin.

Seisoin vastaanottamassa syöttöä  ja katselin viereiselle kentälle.  Siellä kaksi naista pelasivat tiukkaa tunnin matsia. Tajusin, että tuossa matsissa ei pelata vain tennistä vaan myös psykologista peliä. Miettiessäni tätä syöttö vilahti ohitseni.  Totta kai. Kun keskittyminen karkaa, pallo karkaa myös.

Tennistä on pelattu aika monissa leffoissa - vaikka ei kovin moni näyttelijä oikeasti osaa pelata.. Ammattilaiset paikkaavat,  sauma pullottavat, ja tennistä tunteva kärsii katsellessa.

Kun aloin suunnittelemaan elokuvaa, tiesin heti ketkä näyttelijät haluan mukaan. Nina Hukkinen  ja Milka Ahlroth osaavat pelata. Ja näytellä. Helppo nakki.

Elokuva tehtiin ruotsiksi, koska sopivasti käsikirjoitukseni valmistuttua julkistettiin kilpailu ruotsinkielisille lyhäreille, Nina Hukkinen on ruotsinkielinen, joten käänsimme valmiin tekstin ruotsiksi – ja tulimme valituksi yhdeksi neljästä.

Kuvasimme elokuvan viime heinäkuussa Talin tenniskeskuksessa joka on Euroopan suurimpia sisähalleja. Elokuvan kuvasi  Antti Ruusuvuori ja sen realistis-subjektiivisen äänimaailman suunnitteli Kirsi Korhonen. Antony Bentley leikkasi elokuvan ja Timo Hietala vastasi sen musiikista.  

Leffa ei kerro mielestäni vain tenniksestä, vaan myös siitä, miten nainen saa ja ei saa käyttäytyä. Naiset eivät julkisissa tilanteissa saa provosoitua tai olla aggressiivisia -  jos ovat, miten siihen suhtaudutaan. Leffassa Hanna antaa itselleen lopulta luvan tuntea myös näitä tunteita. 

Voin sanoa, että elokuvan maailma on minulle tuttu; olen ollut tilanteissa, joissa en ole osannut vastata aggressioon, vaan mennyt mykäksi ja minua on paleltanut sisältä. Toisaalta, olen ollut tilanteissa joissa adrenaliini on suoristanut selkäni ja olen uloshengittänyt sinistä sähköä ja oikeutuksen tunnetta. 

Aggressio ei ole helppo asia. Koko elämämme tasapainoilemme roolien välillä ja yritämme löytää sen, jossa voimme elää haluamaamme elämää. Ja joskus aggressio on osa sitä.

Pia Andell

Ohjaaja


The Match 

Obstacles in Competing or Once upon a time on a tenniscourt 

A couple of weeks ago my latest (third) fictional short film was broadcasted from television. Before that it was in the net (Yle Areena) and still is. Some words about how and why it came to be.

It all began on a tennis court, naturally.  I was receiving a serve, when I looked at the neighboring court, where two women were playing a tight one hour match.  I realized that a when playing a match one does not just play a game of tennis – but a game of minds, too.  And it might get ugly.

(Yeah, I am a late bloomer. Guys must know this before they start school.) While I was contemplating this, the ball flew past me.  Yes. You blink, you lose, as Novak D. has said.

I’ve seen tennis been played in many films, but often not very well. I knew from the get go which actors I would like to have in this film, that is, the ones who can play and can act:

Nina Hukkinen and Milka Ahlroth.

This film was made in Swedish  (Finnish is my mother tongue) because when I had completed the script there was a competition for Swedish language short films, and since that is Nina’s mother tongue, we just quickly translated the thing – and were chosen as one of four short

films to be realized. 

We filmed it last July in Tali tennis center, which is one of largest if not THE largest indoor tennis center in Europe. The cinematographer was Antti Ruusuvuori,  the sound was designed by Kirsi Korhonen and editing done by Antony Bentley, and the musical score by Timo Hietala.  Great people.

The film takes place on a tennis court, but on a broader view, I think, it tells more about aggression and using aggression for one’s own benefit – an about our perception of it. Public expressions of female aggression are not tolerated well.  Women are not supposed to be aggressive. They should not get provoked. In the film the protagonist Hanna finally gives her self a permission to feel also such feelings.

Aggression is not an easy thing.  Throughout our lives, we balance between roles and try to find the one where we can live the life we want. And sometimes aggression is a part of it.

Pia Andell

Director




Using Format