Four Trick Pony

Uuden tekemisestä. Mistä se lähtee? Four Trick Ponyn anatomia

Syksy 2017. Istun kahvilassa dokumentaristikollegani Mina Laamon kanssa ja tuskailemme dokumenttielokuvan nykytilannetta. Tuntuu siltä, että dokumenttielokuvaa saa tehdä vain yhdellä tavalla. On sankarin matka ja that’s it. Mielenkiintoinen päähenkilö, joka elokuvan aikana voittaa ongelmansa. Näin. Poikkeuksetta. Mitään kokeiluja muodolla tai tekotavalla ei haluta nähdä. Tarina on ensisijainen, tarinalla on ylivalta. Elokuva on tarina.


Huoh. Näinkö se menee? Pitääkö sen mennä näin aina?

Entä jos ei olisikaan tarinaa? Katsoja rakentaisi tarinan omassa päässään, löytäisi se itse. Tekijä ei sitä tarjoa.

Miten se olisi mahdollista elokuvassa? Elokuvan muoto on suljettu. Valmistuttuaan se pysyy samanlaisena päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosisadasta toiseen. Lumièren juna saapuu aina asemalle. Suljettu muoto on tekijän kertoma tarina. Elokuva ei ole kuten teatteriesitys, jossa on erilaisia muuttujia (näyttelijöiden vire, yleisö), jotka tekevät esityksestä joka kerta hieman erilaisen.

Olisiko mahdollista, että elokuvan muoto ei olisi suljettu? Voisiko tarjota elokuvaa, joka muuttuisi ja jossa katsojan aktiivisuus ja katse määrittelisi elokuvan ja siitä tehtävän tulkinnan?

Ehkä.

Ja tehdä mitä? Hmmm….Jos katsojalla olisi useampi kuva valittavana? Ja jos teos muuttuisi kaiken aikaa?

Mutta silloin meidän pitäisi poistua elokuvan kentältä. Minne? Ehkä mediataidetta kohti?

Istumme ja pohdimme ja tämä tuntuu oikealta: Kolme kuvavirtaa ja audio, jotka pituudeltaan perustuisivat alkulukuihin eli lukuun, joka on vain jaollinen itsellään ja yhdellä. Jos kolmella screenillä pyörisivät erimittaiset kuvavirrat ja audio, ne tuottaisivat jatkuvasti uusia kuva- ja ääniyhdistelmiä. Teos olisi kaiken aikaa uusi, melkein loputtomasti. Se olisi katsojalleen uniikki, koska hän määrittelisi sen, mitä screeneistä katsoo, ja se alkaisi kun tämä astuu tilaan, ja päättyisi kun hän astuu tilasta pois.

Miten yhdistää tällaiseen kokeellisuuteen kokemuksellisuus? Että katsoja tuntisi ja tunnistaisi asioita, vaikka tarinaa ei ole. Että kokonaisuudesta ei syntyisi käsittämätöntä kuvan ja äänen kakofoniaa. Ehkä kuvissa olisi jonkinlaista löyhää temaattisuutta? Jotain universaalia tunnistettavuutta. Asioita, joita löytyisi kuvasta. Tälläisiä voisivat olla esimerkiksi huomio, havainto, kosketus, kohtaaminen, havahtuminen. Päätämme, että etsisimme näitä ensin omista filmi- ja videoarkistoistamme, ja vasta sitten maailmasta.

Tämän aivomyrskyn jälkeen, samana syksynä, haemme AVEKin Vieteritukea demon tekemiseen. (Se on tukimuoto, jota enää valitettavasti ei ole, ja se oli suunnattu hankkeille, jotka putoavat eri lajityyppien väliin, niille omituisille kokeiluille, joita perinteinen rahoitus ei koske.)

Saamme rahoituksen. Kokeilemme ajatustamme käytännössä. Haemme materiaalia vaikka mistä, vanhoista kaitafilmeistä, minidv-kaseteista, puhelimeen tallennetuista tiedostoista, elokuviemme poistomateriaaleista. Materiaali on eriparista ja niin saakin olla. Työn tekemisessä on etsimisen, löytämisen ja leikin tuntu.

Mutta, leikatessa yllätykseksemme huomaamme, että alammekin rakentaa kuvista tarinaa, vaikka juuri niin ei pitänyt. Samperi! Tarina istuu syvällä meissä. Hylkäämme tehdyn ja aloitamme uudelleen. Syntyy kolme tarinatonta kuvavirtaa (7, 11, 13 min.) ja audio (17 min.). Audio perustuu äänimaisemiin, jossa haetaan tunnetta, että ollaan tilanteessa, ja tekemiimme listoihin. Jotkut listoista ovat henkilökohtaisia (Huonoja luonteenpiirteitäni), toiset eivät (Erikoisia eläimiä, joita kukaan ei tunne). 5.0. äänestä äänisuunnittelija Janne Laineelle iso kiitos.

Demon nimeämme näin: Dokumentaarinen installaatio Four Trick Pony. Esittelemme sen loppuvuodesta 2018 Turun taidemuseolle. Siellä sanotaan kyllä. Saamme museon Pimiö-tilaan näyttelyajan kahden vuoden päähän.

Vuonna 2020 jatkamme Ponyn kanssa. Digitoimme uudelleen materiaaleja, vaihdamme kuvia, teemme muutoksia ääneen, käymme teknisiä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka rakentavat näyttelyn tilaan, näemme harjoitusripustuksen teoksesta. Kunnes kaikki on valmista, ja näyttely avautuu. Mikä riemu! Ja ylpeys. Ensimmäinen mediataidetyö, ja esillä Turun taidemuseossa! Mielemme synkkenee kun kuulemme, että koronarajoitukset sulkevat museon kolmeksi viikoksi. Mutta se aukeaa uudelleen.

Ai mistäkö nimi Four Trick Pony? Englannin kielessä on sanonta One Trick Pony. Sen määritelmä on: A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.

Siitä.

https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo




On creating something new. How to start? The anatomy of Four Trick Pony

Fall 2017. I sit in a cafe with my documentarist colleague Mina Laamo and we complain about the status of Finnish documentary film making. It seems there is only one way to make documentary films: there is a hero’s journey, and that is.  A compelling protagonist who in the end conquers and come to grips with his/her personal problem. This is expected without any exceptions. There is no experimenting with the form, or ways of making. The story rules, it is the supremacy of the story where we live in. The film is the story.

Sigh. Will it be like this, always? Should it be?

What if there is no story?The viewer would have to build the narrative in his/her own head. The filmmaker is not going to offer one.

How would that be possible in a film? The format of film is a closed one. When a film is ready, it stays the same forever. The train by Lumière will always arrive to the platform. This closed format is the story the filmmaker will tell.  Film is not like theatre, where there are different variables (the mood of the actors, the mood of the audience), that will shape each performance.

Could there be a un-closed format? A film that would change?  Where the personal gaze or the activities of the viewer would define what is the film and the interpretation of it?

Maybe.

And how would that happen? If the viewer would have at a time more than one picture to choose from? If the film could renew itself?

But this means we would have to leave the realm of film. Where to? Maybe towards media art?

We sit and ponder and this feels right: Three visual streams and an audio,  and the duration of those four elements would be based on primal numbers ( the number that is divisible only with itself and number one).

If the three visual streams and the audio of different lengths would loop, they would constantly produce new combinations of images and sound. The work would always be new, almost indefinitely. It would also be unique to the viewer because she/he would have the power to determine which screen to look at. The piece would start when she/he steps into the space and stop when she/he steps out of it.

How to combine  experimental with experiential? That the viewer would  feel something and connect to things even though there is no story.  That the entity would not be incomprehensible cacophony of sound and vision. Maybe there should be some loose themes?  Maybe something that is universally identifiable? Things that one recognizes from images and sound.  Those could be for example touch, contact, encounter, awakening. We decide to look for this from our personal archives first, and only then of the world.

After this brainstorming session, same fall, we apply for a Vieteri-grant from The Centre for Audiovisual Culture (AVEK). This special grant is for trying out experimental thoughts in the field of audiovisual arts. Unfortunately it no longer exists.

We get it, we start the work.

First we collect material from all over and different personal sources: old 8mm films, minidv-cassettes, files from different phones, not used hd-material form our own films. Material is odd and eclectic at the same time and that’s alright (for mamas).

But, surprisingly, while editing it becomes clear: We unconsciously build a narrative even though our intention is not.  Damn! We gather that’s kind of deeply seated within us.  We abandon what we have made and restart. The demo will be: three visual streams (7, 11, 13 min.) and an audio  (17 min.). The audio is based on lists we make.  Some of the lists are very personal (My bad personality traits), some are not (Weird animals that nobody knows).

We name the project like this: A documentary installation Four Trick Pony. 

In the end of the year 2018 we present it to Turku Art Museum. They say yes. We get the exhibition space Dark room in the end of year 2020.

Year 2020 we continue with Pony, redigitalise some material, re-edit, remake some of the sound design with the Janne Laine, have technical discussions with the people who construct the exhibition, we see a mock version of the work. Until all is done. The exhibition is on. We are elated and proud. And at the same time very unhappy of the corona restrictions that closed the museum for three weeks. But it will open again.

And where does the name come from? From the definition of the saying One trick Pony:  A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.


https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo



Matchen / The Match

Matchen,  suomeksi  Matsi
Esteitä kilpailemiselle 

Muutama viikko sitten kolmas fiktiivinen lyhytelokuvani tuli televisiosta. Sitä ennen se oli ollut netissä, ja on vieläkin.  Muutama sana siitä miten se sai alkunsa  ja miksi se piti tehdä.

Idea syntyi, tenniskentällä. Tietenkin.

Seisoin vastaanottamassa syöttöä  ja katselin viereiselle kentälle.  Siellä kaksi naista pelasivat tiukkaa tunnin matsia. Tajusin, että tuossa matsissa ei pelata vain tennistä vaan myös psykologista peliä. Miettiessäni tätä syöttö vilahti ohitseni.  Totta kai. Kun keskittyminen karkaa, pallo karkaa myös.

Tennistä on pelattu aika monissa leffoissa - vaikka ei kovin moni näyttelijä oikeasti osaa pelata.. Ammattilaiset paikkaavat,  sauma pullottavat, ja tennistä tunteva kärsii katsellessa.

Kun aloin suunnittelemaan elokuvaa, tiesin heti ketkä näyttelijät haluan mukaan. Nina Hukkinen  ja Milka Ahlroth osaavat pelata. Ja näytellä. Helppo nakki.

Elokuva tehtiin ruotsiksi, koska sopivasti käsikirjoitukseni valmistuttua julkistettiin kilpailu ruotsinkielisille lyhäreille, Nina Hukkinen on ruotsinkielinen, joten käänsimme valmiin tekstin ruotsiksi – ja tulimme valituksi yhdeksi neljästä.

Kuvasimme elokuvan viime heinäkuussa Talin tenniskeskuksessa joka on Euroopan suurimpia sisähalleja. Elokuvan kuvasi  Antti Ruusuvuori ja sen realistis-subjektiivisen äänimaailman suunnitteli Kirsi Korhonen. Antony Bentley leikkasi elokuvan ja Timo Hietala vastasi sen musiikista.  

Leffa ei kerro mielestäni vain tenniksestä, vaan myös siitä, miten nainen saa ja ei saa käyttäytyä. Naiset eivät julkisissa tilanteissa saa provosoitua tai olla aggressiivisia -  jos ovat, miten siihen suhtaudutaan. Leffassa Hanna antaa itselleen lopulta luvan tuntea myös näitä tunteita. 

Voin sanoa, että elokuvan maailma on minulle tuttu; olen ollut tilanteissa, joissa en ole osannut vastata aggressioon, vaan mennyt mykäksi ja minua on paleltanut sisältä. Toisaalta, olen ollut tilanteissa joissa adrenaliini on suoristanut selkäni ja olen uloshengittänyt sinistä sähköä ja oikeutuksen tunnetta. 

Aggressio ei ole helppo asia. Koko elämämme tasapainoilemme roolien välillä ja yritämme löytää sen, jossa voimme elää haluamaamme elämää. Ja joskus aggressio on osa sitä.

Pia Andell

Ohjaaja


The Match 

Obstacles in Competing or Once upon a time on a tenniscourt 

A couple of weeks ago my latest (third) fictional short film was broadcasted from television. Before that it was in the net (Yle Areena) and still is. Some words about how and why it came to be.

It all began on a tennis court, naturally.  I was receiving a serve, when I looked at the neighboring court, where two women were playing a tight one hour match.  I realized that a when playing a match one does not just play a game of tennis – but a game of minds, too.  And it might get ugly.

(Yeah, I am a late bloomer. Guys must know this before they start school.) While I was contemplating this, the ball flew past me.  Yes. You blink, you lose, as Novak D. has said.

I’ve seen tennis been played in many films, but often not very well. I knew from the get go which actors I would like to have in this film, that is, the ones who can play and can act:

Nina Hukkinen and Milka Ahlroth.

This film was made in Swedish  (Finnish is my mother tongue) because when I had completed the script there was a competition for Swedish language short films, and since that is Nina’s mother tongue, we just quickly translated the thing – and were chosen as one of four short

films to be realized. 

We filmed it last July in Tali tennis center, which is one of largest if not THE largest indoor tennis center in Europe. The cinematographer was Antti Ruusuvuori,  the sound was designed by Kirsi Korhonen and editing done by Antony Bentley, and the musical score by Timo Hietala.  Great people.

The film takes place on a tennis court, but on a broader view, I think, it tells more about aggression and using aggression for one’s own benefit – an about our perception of it. Public expressions of female aggression are not tolerated well.  Women are not supposed to be aggressive. They should not get provoked. In the film the protagonist Hanna finally gives her self a permission to feel also such feelings.

Aggression is not an easy thing.  Throughout our lives, we balance between roles and try to find the one where we can live the life we want. And sometimes aggression is a part of it.

Pia Andell

Director





EUFORIA

EUFORIA

Perjantaina  alkoi 29. Espoo Ciné -festivaali. Koska omakin leffani Levyt ja valokuvat oli mukana Ciné Kylässä, päätin osallistua enkä mennä mökille haravoimaan käsiä rakoille. (Mainio konsepti muuten, tuo Ciné Kylässä. Siinä ihmiset saavat tilata koteihinsa, työpaikoilleen, pihalleen tai autotalliinsa lyhytelokuvanäytöksen. Festivaali toimittaa projektorin, valkokankaan ja leffat.)

Lauantaina näin elokuvan nimeltä Euphoria, joka on ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin tuotantoyhtiön Vikarious Filmsin ensimmäinen elokuva ja toisessa pääosassa on näyttelijä itse. Ohjaaja on Lisa Langseth. Elokuva ehkä tapahtuu Englannissa, ainakin englantia puhutaan.

Elokuva alkoi. Siinä kaksi sisarusta tapaavat pitkän ajan jälkeen. Ei kulu kuin hetki, kun ajattelen että nyt on jokin vialla… Mitä ihmettä, onko tämä kokonaan jälkiäänitetty? Jäin kuuntelemaan. Putosin elokuvasta.

Putoat jälkiäänityksen takia? Oikeasti? Ei ole mikään harvinaisuus, että elokuva vain apuäänitetään lokaatiossa ja apuääni korvataan myöhemmin tallennetuilla “puhtailla” repliikeillä. Sitä tehdään koko ajan. Mutta että siihen kiinnittää huomiota, mistä se kertoo? Jostain teknisestä kämmistä? Digitaalisten kopioiden aikakaudella? En usko. Ehkä äänisuunnittelusta? Siitä että valittu linja oli liiankin puhdas ympäröivän maailman äänistä eikä se kuulostanut mielestäni enää todelta? Tai ehkä olikin kyse jostain kuultavissa olevasta asiasta repliikkien ilmaisussa? Veikkaan viimeistä.

En tiedä johtuuko se dokumentaristitaustastani vai mistä, mutta arvostan alkuperäistä hetkeä, sen tuomaa läsnäoloa. Tämä ei tarkoita, että minun elokuvani olisivat epäaidoista hetkistä vapaita, valitettavasti. Välillä kuvaustilanteet ovat vain sellaisia, että ympäröivän maailman ääniä ei saa eliminoitua ja repliikki on pakko ottaa uusiksi studiossa. Mutta sen voin sanoa, muutaman fiktioelokuvan kokemuksella, että pidän suunnattomasti enemmän paikan päällä saaduista repliikeistä kuin myöhemmin paikatuista. Ilmaisu on erilaista kun näyttelee vastanäyttelijän kanssa ja suuntaa sanansa ihmiselle kuin jos näyttelijä puhuu itsekseen äänieristetyssä kopissa omaa kuvaa ruudulta katsellen ja hetkeä ja toista ihmistä mielessään tavoitellen.

Mutta, ehkä olin pudonnut elokuvasta jo aiemmin? Oliko jokin elokuvan näyttelemisessä, kuvauksessa  tai rytmissä heivannut minut jo hieman sivuun? Ja jälkiäänitys oli se viimeinen naula arkkuun: en enää uskonut että elokuvan tunteet olivat tosia. Minulle ne olivat näyteltyjä. Minua ei mikään elokuvassa liikuttanut eikä riemastuttanut, en elänyt päähenkilöiden mukana. Edes ihana Charlotte Rampling ei saanut minua takaisin yhteiseen leikkiin, siihen jossa minä pimeässä tilassa samastun elämiin joita kankaalla näkyy.

Viereltäni kuului niiskutusta. Ehkä olinkin tunteettomuudessani ainoa, ja vieressäni itkettiin? Vai oliko hänellä kenties nuha? Mahdollista sekin.

Ja näin voi käydä; olin elokuvissa, mutta kuuntelin ääniä jotka tulivat ihmisestä vieressäni. Olin astunut vielä etäämmäs elokuvasta. Odotin vain että elokuva loppuisi. Ja olen pahoillani, jos huokailuni ja asennon vaihdoistani aiheutunut vaatteiden kahina piinasi lähelläni istuvia;  niistä äänistä tuli heidän äänimaailmaansa. Paitsi jos he olivat Euforiassa, tunteineen - silloin he eivät kuulleet mitään.

Wikipedian mukaan “Euforia on sairaalloinen tai keinotekoisesti aikaansaatu hyvänolontunne”. Euforian vastakohta on dysforia. Ihan kiintoisa tila sekin, vaikkakaan ei se mitä tavoittelin.

Pia Andell


EUPHORIA

On Friday started the 29.th Espoo Ciné Film Festival and because my (old) film Records and Photographs was part of, I decided  not to go to the summer cottage and rake my hands to blisters but to participate with enthusiasm.

Yesterday I chose to see a film called Euphoria, it is the first release from Alicia Vikander’s new production company Vikarious Films. The actress herself plays a leading role. The film is directed by Lisa Langseth, and it happens maybe in England, at least everybody speaks English.

The film rolled. Two sisters meet after a long time. A short moment passed and I started to think there is something wrong… What, is the whole film dubbed? I listened. I dropped out of the film.  

Dropped out, because of the dubbing? Really? It is no rarity that a film’s sound is recorded on location but later the lines will be replaced with “cleaner” ones. That is a standard practice. But if it draws your attention to it, what’s that about? A technical glitch? In this era of digital copies? I don’t think so. Maybe it is a sound design issue? The chosen style is too clean of the sounds that should surround the world it is depicting and it did not strike real to me?  Or maybe it was something in the way they they were saying the lines? I’d put my money on the last one.

I don’t know if it is my background in documentary film or what, but I appreciate the moment of presence. This does not mean (unfortunately) that my films are free from artificial moments or badly acted lines. Sometimes while one shoots a film on location the situations are such that one can not eliminate the noise of the world and one is forced to redo the lines in a studio.

But, with my vast experience of making two fictional short films, I can say that I value much more on site-lines than the neat ones done later. When an actor directs his words to a person compared to when he is in a sound proof closet talking to his own image while trying to grasp a recollection of the situation past, the expression just is a tad different.

But maybe really I had dropped out even earlier? Something in the film; it’s acting, images or rhythm had thrown me out without me noticing it? The dubbing was just the final nail in the coffin: I just stopped believing that the feelings on the screen were real. They were acted,  make- believe. Nothing moved me, nothing exhilarated me, not even Charlotte Rampling. I was not willing to play the collective game here where, in a darkened room with others, I’d live the feelings and thoughts of big people on the screen.

A person close to me was sobbing. Was she crying? Maybe I was the only one lacking of feeling? Or maybe she had an allergy and had to sniffle. That’s a possibility, too.

And this can happen; I was at the movies but listening to the sounds that the person near to me was making. Strange. I had stepped even further away from the film. I just wanted the film to end. I am very sorry if my sighing and the rustling of my clothes while I tried to find a position where I could sit tormented my fellow movie goers and disturbed their experience of the film. I took comfort in the idea that if they were into Euphoria, they did not hear a thing.

According to Wikipedia, “euphoria is an affective state in which a person experiences pleasure or excitement and intense feelings of well-being and happiness.”

It’s antonym is dysforia. That’s an interesting mental state, too. Not the one I pursued, though.

Pia Andell

Using Format