Matchen / The Match

Matchen,  suomeksi  Matsi
Esteitä kilpailemiselle 

Muutama viikko sitten kolmas fiktiivinen lyhytelokuvani tuli televisiosta. Sitä ennen se oli ollut netissä, ja on vieläkin.  Muutama sana siitä miten se sai alkunsa  ja miksi se piti tehdä.

Idea syntyi, tenniskentällä. Tietenkin.

Seisoin vastaanottamassa syöttöä  ja katselin viereiselle kentälle.  Siellä kaksi naista pelasivat tiukkaa tunnin matsia. Tajusin, että tuossa matsissa ei pelata vain tennistä vaan myös psykologista peliä. Miettiessäni tätä syöttö vilahti ohitseni.  Totta kai. Kun keskittyminen karkaa, pallo karkaa myös.

Tennistä on pelattu aika monissa leffoissa - vaikka ei kovin moni näyttelijä oikeasti osaa pelata.. Ammattilaiset paikkaavat,  sauma pullottavat, ja tennistä tunteva kärsii katsellessa.

Kun aloin suunnittelemaan elokuvaa, tiesin heti ketkä näyttelijät haluan mukaan. Nina Hukkinen  ja Milka Ahlroth osaavat pelata. Ja näytellä. Helppo nakki.

Elokuva tehtiin ruotsiksi, koska sopivasti käsikirjoitukseni valmistuttua julkistettiin kilpailu ruotsinkielisille lyhäreille, Nina Hukkinen on ruotsinkielinen, joten käänsimme valmiin tekstin ruotsiksi – ja tulimme valituksi yhdeksi neljästä.

Kuvasimme elokuvan viime heinäkuussa Talin tenniskeskuksessa joka on Euroopan suurimpia sisähalleja. Elokuvan kuvasi  Antti Ruusuvuori ja sen realistis-subjektiivisen äänimaailman suunnitteli Kirsi Korhonen. Antony Bentley leikkasi elokuvan ja Timo Hietala vastasi sen musiikista.  

Leffa ei kerro mielestäni vain tenniksestä, vaan myös siitä, miten nainen saa ja ei saa käyttäytyä. Naiset eivät julkisissa tilanteissa saa provosoitua tai olla aggressiivisia -  jos ovat, miten siihen suhtaudutaan. Leffassa Hanna antaa itselleen lopulta luvan tuntea myös näitä tunteita. 

Voin sanoa, että elokuvan maailma on minulle tuttu; olen ollut tilanteissa, joissa en ole osannut vastata aggressioon, vaan mennyt mykäksi ja minua on paleltanut sisältä. Toisaalta, olen ollut tilanteissa joissa adrenaliini on suoristanut selkäni ja olen uloshengittänyt sinistä sähköä ja oikeutuksen tunnetta. 

Aggressio ei ole helppo asia. Koko elämämme tasapainoilemme roolien välillä ja yritämme löytää sen, jossa voimme elää haluamaamme elämää. Ja joskus aggressio on osa sitä.

Pia Andell

Ohjaaja


The Match 

Obstacles in Competing or Once upon a time on a tenniscourt 

A couple of weeks ago my latest (third) fictional short film was broadcasted from television. Before that it was in the net (Yle Areena) and still is. Some words about how and why it came to be.

It all began on a tennis court, naturally.  I was receiving a serve, when I looked at the neighboring court, where two women were playing a tight one hour match.  I realized that a when playing a match one does not just play a game of tennis – but a game of minds, too.  And it might get ugly.

(Yeah, I am a late bloomer. Guys must know this before they start school.) While I was contemplating this, the ball flew past me.  Yes. You blink, you lose, as Novak D. has said.

I’ve seen tennis been played in many films, but often not very well. I knew from the get go which actors I would like to have in this film, that is, the ones who can play and can act:

Nina Hukkinen and Milka Ahlroth.

This film was made in Swedish  (Finnish is my mother tongue) because when I had completed the script there was a competition for Swedish language short films, and since that is Nina’s mother tongue, we just quickly translated the thing – and were chosen as one of four short

films to be realized. 

We filmed it last July in Tali tennis center, which is one of largest if not THE largest indoor tennis center in Europe. The cinematographer was Antti Ruusuvuori,  the sound was designed by Kirsi Korhonen and editing done by Antony Bentley, and the musical score by Timo Hietala.  Great people.

The film takes place on a tennis court, but on a broader view, I think, it tells more about aggression and using aggression for one’s own benefit – an about our perception of it. Public expressions of female aggression are not tolerated well.  Women are not supposed to be aggressive. They should not get provoked. In the film the protagonist Hanna finally gives her self a permission to feel also such feelings.

Aggression is not an easy thing.  Throughout our lives, we balance between roles and try to find the one where we can live the life we want. And sometimes aggression is a part of it.

Pia Andell

Director





EUFORIA

EUFORIA

Perjantaina  alkoi 29. Espoo Ciné -festivaali. Koska omakin leffani Levyt ja valokuvat oli mukana Ciné Kylässä, päätin osallistua enkä mennä mökille haravoimaan käsiä rakoille. (Mainio konsepti muuten, tuo Ciné Kylässä. Siinä ihmiset saavat tilata koteihinsa, työpaikoilleen, pihalleen tai autotalliinsa lyhytelokuvanäytöksen. Festivaali toimittaa projektorin, valkokankaan ja leffat.)

Lauantaina näin elokuvan nimeltä Euphoria, joka on ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin tuotantoyhtiön Vikarious Filmsin ensimmäinen elokuva ja toisessa pääosassa on näyttelijä itse. Ohjaaja on Lisa Langseth. Elokuva ehkä tapahtuu Englannissa, ainakin englantia puhutaan.

Elokuva alkoi. Siinä kaksi sisarusta tapaavat pitkän ajan jälkeen. Ei kulu kuin hetki, kun ajattelen että nyt on jokin vialla… Mitä ihmettä, onko tämä kokonaan jälkiäänitetty? Jäin kuuntelemaan. Putosin elokuvasta.

Putoat jälkiäänityksen takia? Oikeasti? Ei ole mikään harvinaisuus, että elokuva vain apuäänitetään lokaatiossa ja apuääni korvataan myöhemmin tallennetuilla “puhtailla” repliikeillä. Sitä tehdään koko ajan. Mutta että siihen kiinnittää huomiota, mistä se kertoo? Jostain teknisestä kämmistä? Digitaalisten kopioiden aikakaudella? En usko. Ehkä äänisuunnittelusta? Siitä että valittu linja oli liiankin puhdas ympäröivän maailman äänistä eikä se kuulostanut mielestäni enää todelta? Tai ehkä olikin kyse jostain kuultavissa olevasta asiasta repliikkien ilmaisussa? Veikkaan viimeistä.

En tiedä johtuuko se dokumentaristitaustastani vai mistä, mutta arvostan alkuperäistä hetkeä, sen tuomaa läsnäoloa. Tämä ei tarkoita, että minun elokuvani olisivat epäaidoista hetkistä vapaita, valitettavasti. Välillä kuvaustilanteet ovat vain sellaisia, että ympäröivän maailman ääniä ei saa eliminoitua ja repliikki on pakko ottaa uusiksi studiossa. Mutta sen voin sanoa, muutaman fiktioelokuvan kokemuksella, että pidän suunnattomasti enemmän paikan päällä saaduista repliikeistä kuin myöhemmin paikatuista. Ilmaisu on erilaista kun näyttelee vastanäyttelijän kanssa ja suuntaa sanansa ihmiselle kuin jos näyttelijä puhuu itsekseen äänieristetyssä kopissa omaa kuvaa ruudulta katsellen ja hetkeä ja toista ihmistä mielessään tavoitellen.

Mutta, ehkä olin pudonnut elokuvasta jo aiemmin? Oliko jokin elokuvan näyttelemisessä, kuvauksessa  tai rytmissä heivannut minut jo hieman sivuun? Ja jälkiäänitys oli se viimeinen naula arkkuun: en enää uskonut että elokuvan tunteet olivat tosia. Minulle ne olivat näyteltyjä. Minua ei mikään elokuvassa liikuttanut eikä riemastuttanut, en elänyt päähenkilöiden mukana. Edes ihana Charlotte Rampling ei saanut minua takaisin yhteiseen leikkiin, siihen jossa minä pimeässä tilassa samastun elämiin joita kankaalla näkyy.

Viereltäni kuului niiskutusta. Ehkä olinkin tunteettomuudessani ainoa, ja vieressäni itkettiin? Vai oliko hänellä kenties nuha? Mahdollista sekin.

Ja näin voi käydä; olin elokuvissa, mutta kuuntelin ääniä jotka tulivat ihmisestä vieressäni. Olin astunut vielä etäämmäs elokuvasta. Odotin vain että elokuva loppuisi. Ja olen pahoillani, jos huokailuni ja asennon vaihdoistani aiheutunut vaatteiden kahina piinasi lähelläni istuvia;  niistä äänistä tuli heidän äänimaailmaansa. Paitsi jos he olivat Euforiassa, tunteineen - silloin he eivät kuulleet mitään.

Wikipedian mukaan “Euforia on sairaalloinen tai keinotekoisesti aikaansaatu hyvänolontunne”. Euforian vastakohta on dysforia. Ihan kiintoisa tila sekin, vaikkakaan ei se mitä tavoittelin.

Pia Andell


EUPHORIA

On Friday started the 29.th Espoo Ciné Film Festival and because my (old) film Records and Photographs was part of, I decided  not to go to the summer cottage and rake my hands to blisters but to participate with enthusiasm.

Yesterday I chose to see a film called Euphoria, it is the first release from Alicia Vikander’s new production company Vikarious Films. The actress herself plays a leading role. The film is directed by Lisa Langseth, and it happens maybe in England, at least everybody speaks English.

The film rolled. Two sisters meet after a long time. A short moment passed and I started to think there is something wrong… What, is the whole film dubbed? I listened. I dropped out of the film.  

Dropped out, because of the dubbing? Really? It is no rarity that a film’s sound is recorded on location but later the lines will be replaced with “cleaner” ones. That is a standard practice. But if it draws your attention to it, what’s that about? A technical glitch? In this era of digital copies? I don’t think so. Maybe it is a sound design issue? The chosen style is too clean of the sounds that should surround the world it is depicting and it did not strike real to me?  Or maybe it was something in the way they they were saying the lines? I’d put my money on the last one.

I don’t know if it is my background in documentary film or what, but I appreciate the moment of presence. This does not mean (unfortunately) that my films are free from artificial moments or badly acted lines. Sometimes while one shoots a film on location the situations are such that one can not eliminate the noise of the world and one is forced to redo the lines in a studio.

But, with my vast experience of making two fictional short films, I can say that I value much more on site-lines than the neat ones done later. When an actor directs his words to a person compared to when he is in a sound proof closet talking to his own image while trying to grasp a recollection of the situation past, the expression just is a tad different.

But maybe really I had dropped out even earlier? Something in the film; it’s acting, images or rhythm had thrown me out without me noticing it? The dubbing was just the final nail in the coffin: I just stopped believing that the feelings on the screen were real. They were acted,  make- believe. Nothing moved me, nothing exhilarated me, not even Charlotte Rampling. I was not willing to play the collective game here where, in a darkened room with others, I’d live the feelings and thoughts of big people on the screen.

A person close to me was sobbing. Was she crying? Maybe I was the only one lacking of feeling? Or maybe she had an allergy and had to sniffle. That’s a possibility, too.

And this can happen; I was at the movies but listening to the sounds that the person near to me was making. Strange. I had stepped even further away from the film. I just wanted the film to end. I am very sorry if my sighing and the rustling of my clothes while I tried to find a position where I could sit tormented my fellow movie goers and disturbed their experience of the film. I took comfort in the idea that if they were into Euphoria, they did not hear a thing.

According to Wikipedia, “euphoria is an affective state in which a person experiences pleasure or excitement and intense feelings of well-being and happiness.”

It’s antonym is dysforia. That’s an interesting mental state, too. Not the one I pursued, though.

Pia Andell


Päähenkilöistä / About protagonists


Päähenkilöistä

Pari viikkoa minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Vastasin nimelläni. “Et ikinä arvaa kuka täällä on”, sanoi miesääni. Hän oli oikeassa, en olisi arvannut.

Mies jatkoi: “Täällä on Reiska… Reijo.” Mieleeni nousi jotain, joku, jostain kaukaa. Reijo?! Tapasin Reijon vuonna 1992, kun tein lopputyötäni Taideteolliseen korkeakouluun. Hän oli pienen dokkarini päähenkilö ja enemmän taisin käyttää hänestä nimeä Reija. Dokkarini kertoi Reijan, transvestiitin, kauneuskäsityksistä.

Kun dokkari oli valmis, Reija näytti sen perheelleen kertoakseen transvestisuudestaan. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään. Paitsi nyt.

26 vuotta sitten noista asioista televisiossa puhuminen, ja vielä naamallaan, oli poikkeuksellisen rohkeaa. Löysin Reijon SETAn kautta. SETA kysyi häneltä, hän suostui tapaamiseen ja jossain myöhemmässä vaiheessa dokkariin.

Dokumenttielokuvan päähenkilön löytymiseen ei ole kaavaa, hän löytyy helposti tai vaikeasti, ankaran työn tuloksena tai sattumalta, läheltä tai kaukaa. Ikinä ei tiedä.

Kerran törmäsin tulevan elokuvani päähenkilöön kun kapakassa juhlimme leikkaajan kanssa leikkauksen valmistumista. Pöytään pärähti leikkaajan puolituttu joka osallistui keskusteluumme (jonkinlaiseksi harmiksemme) mutta täysin erityisellä pointilla, joka jäi minua vaivaamaan, ja yhtäkkiä olinkin kiinnostunut aiheesta, vein hanketta eteenpäin, tein suuren ennakkotutkimuksen löytääkseeni jonkun vastaavan henkilön - palatakseni siihen tyyppiin joka aloitti koko homman. Näin kävi kun tein dokkaria lestadiolaisuudesta; Sakke sai elokuvan Maailmassa aikaan.

Sittemmin olemme olleet paljon tekemisissä,  ystävinä, tai leffaproggiksien kautta, ja olemme myös riitautuneet ja olleet pitkään olematta tekemisissä.

Mutta silti. Suhde elokuvieni päähenkilöön on ja pysyy. Side on muodostunut, eikä sitä voi katkaista. Mistä siinä on kyse?

Antamisesta? Päähenkilö päättää osallistua elämällään, ja ohjaaja pysyy ikuisesti kiitollisena? Ehkä.

Vai onko siinä kyse tunkeutumisesta? Ja sen aiheuttamasta epävarmuuden tunteesta? Ohjaaja saa luvan tunkeutua yksityisalueelle ja rakentaa siitä kertomuksen jonka kertoo kaikille. Katsojien reaktioita ei voi ennakoida - kuitenkin niiden kanssa päähenkilö elää loppuelämänsä.

Päähenkilön elämä muuttuu, ei pelkästään katsojien reaktioista, vaan myös sen takia että hän on avautunut asiasta joka on yksityinen, eikä paluuta siihen tilaan enää ole. Ohjaaja joutuu pelkäämään, että muuttaa päähenkilönsä elämän huonompaan suuntaan.

Noo, dokkarit tulevat ja menevät, ja vaipuvat unholaan. Eikö? Kuka niitä muistaa? Vastaus kuuluu: Ohjaaja ja päähenkilö.

Joten, Reijo soitti 26 vuoden jälkeen. Hän kertoi että hän oli parikymmentä vuotta elänyt ulkomailla eikä enää pukeutunut naiseksi. Mutta, hän sanoi, voisiko hän saada kopion dokkarista? Koska se on osa hänen historiaansa.

Olin iloinen.  Sanoin: “Tottakai”.

Odotan innolla ensi perjantaita, tapaamme silloin.

Pia Andell


About protagonists

A couple of weeks ago I got a call from un unknown number. I answered stating my name. “You’ll never guess who this is”, said a male voice. He was right, I would never have.

He continued: “This is Reiska… Reijo.” Something, someone sprang to mind from the past. Reijo?! Really? I had met him in 1992 when I was making my diploma work for the film school. He was the protagonist in my small documentary film, and I think I then used more the female form of his name, Reija. The documentary told about Reija’s, a transvestite’s, views on beauty.

When the small film was completed, Reija used it as a tool to tell his family about himself. After that I heard nothing about him. Until now.

The world was very different 26 years ago. To show and to talk about things like that in television and to do it with your own face was very uncommon and brave. I found Reija through SETA, an lgbtig human rights organization in Finland. They asked him, and we met, and later he said yes to filming.

There is no formula on how to find your documentary’s main character. It’s either easy or difficult, result of hard work or a coincidence, found near or very far. You never know.

Once I found the protagonist for my next film when we were celebrating in a bar the ending of the editing of my film. A guy, an acquaintance of the editor, sat to our table and participated in our discussion (to our nuisance) but he had such a point of view that it stuck to my mind and started to bother me, and I became interested in the subject and started to make research and travelled all over to find a perfect protagonist - just to return to the guy who started it all.

This happened when I made a documentary film on lestadianism - a strict religious sect within the Finnish Lutheran church. This guy, Sakke, set off the whole film.

Since the film, we’ve had a lot of contact as friends or through film projects, but we have also fallen out and not seen one another for a while.

But still, a relation to the main character will never cease to exist. There is a bond and it cannot be broken. Why? Why do I feel it is so? Maybe it is because it is about giving? The protagonist chooses to participate with his/her life and the director remains forever  thankful? Maybe.

Or is it about intrusion? And the feeling of uncertainty that it causes? The director gets a permit to intrude to the private sector of a person and build a narrative and then distribute it. The reactions of the viewers are not easy to foresee, and yet the protagonist will live with them the rest of his/her life.

The main character’s life changes, not only because of the reactions of others but also because once he/she has opened up, there is no going back. The director is afraid that the protagonists life will change for the worse.  

Well, the documentaries come and go and will be forgotten, don’t they? Who will remember them? The answer is: the director and the protagonist.

So, Reijo called me after 26 years. He told me that he had been living abroad and had not cross dressed since. But, he said, could he have a copy of the film? Because it was part of his history.  

I was elated. I said: “Yes of course”. 

I am looking forward to seeing him. Next Friday.

Pia Andell



Using Format