Pia Andell

EUFORIA

EUFORIA

Perjantaina  alkoi 29. Espoo Ciné -festivaali. Koska omakin leffani Levyt ja valokuvat oli mukana Ciné Kylässä, päätin osallistua enkä mennä mökille haravoimaan käsiä rakoille. (Mainio konsepti muuten, tuo Ciné Kylässä. Siinä ihmiset saavat tilata koteihinsa, työpaikoilleen, pihalleen tai autotalliinsa lyhytelokuvanäytöksen. Festivaali toimittaa projektorin, valkokankaan ja leffat.)

Lauantaina näin elokuvan nimeltä Euphoria, joka on ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin tuotantoyhtiön Vikarious Filmsin ensimmäinen elokuva ja toisessa pääosassa on näyttelijä itse. Ohjaaja on Lisa Langseth. Elokuva ehkä tapahtuu Englannissa, ainakin englantia puhutaan.

Elokuva alkoi. Siinä kaksi sisarusta tapaavat pitkän ajan jälkeen. Ei kulu kuin hetki, kun ajattelen että nyt on jokin vialla… Mitä ihmettä, onko tämä kokonaan jälkiäänitetty? Jäin kuuntelemaan. Putosin elokuvasta.

Putoat jälkiäänityksen takia? Oikeasti? Ei ole mikään harvinaisuus, että elokuva vain apuäänitetään lokaatiossa ja apuääni korvataan myöhemmin tallennetuilla “puhtailla” repliikeillä. Sitä tehdään koko ajan. Mutta että siihen kiinnittää huomiota, mistä se kertoo? Jostain teknisestä kämmistä? Digitaalisten kopioiden aikakaudella? En usko. Ehkä äänisuunnittelusta? Siitä että valittu linja oli liiankin puhdas ympäröivän maailman äänistä eikä se kuulostanut mielestäni enää todelta? Tai ehkä olikin kyse jostain kuultavissa olevasta asiasta repliikkien ilmaisussa? Veikkaan viimeistä.

En tiedä johtuuko se dokumentaristitaustastani vai mistä, mutta arvostan alkuperäistä hetkeä, sen tuomaa läsnäoloa. Tämä ei tarkoita, että minun elokuvani olisivat epäaidoista hetkistä vapaita, valitettavasti. Välillä kuvaustilanteet ovat vain sellaisia, että ympäröivän maailman ääniä ei saa eliminoitua ja repliikki on pakko ottaa uusiksi studiossa. Mutta sen voin sanoa, muutaman fiktioelokuvan kokemuksella, että pidän suunnattomasti enemmän paikan päällä saaduista repliikeistä kuin myöhemmin paikatuista. Ilmaisu on erilaista kun näyttelee vastanäyttelijän kanssa ja suuntaa sanansa ihmiselle kuin jos näyttelijä puhuu itsekseen äänieristetyssä kopissa omaa kuvaa ruudulta katsellen ja hetkeä ja toista ihmistä mielessään tavoitellen.

Mutta, ehkä olin pudonnut elokuvasta jo aiemmin? Oliko jokin elokuvan näyttelemisessä, kuvauksessa  tai rytmissä heivannut minut jo hieman sivuun? Ja jälkiäänitys oli se viimeinen naula arkkuun: en enää uskonut että elokuvan tunteet olivat tosia. Minulle ne olivat näyteltyjä. Minua ei mikään elokuvassa liikuttanut eikä riemastuttanut, en elänyt päähenkilöiden mukana. Edes ihana Charlotte Rampling ei saanut minua takaisin yhteiseen leikkiin, siihen jossa minä pimeässä tilassa samastun elämiin joita kankaalla näkyy.

Viereltäni kuului niiskutusta. Ehkä olinkin tunteettomuudessani ainoa, ja vieressäni itkettiin? Vai oliko hänellä kenties nuha? Mahdollista sekin.

Ja näin voi käydä; olin elokuvissa, mutta kuuntelin ääniä jotka tulivat ihmisestä vieressäni. Olin astunut vielä etäämmäs elokuvasta. Odotin vain että elokuva loppuisi. Ja olen pahoillani, jos huokailuni ja asennon vaihdoistani aiheutunut vaatteiden kahina piinasi lähelläni istuvia;  niistä äänistä tuli heidän äänimaailmaansa. Paitsi jos he olivat Euforiassa, tunteineen - silloin he eivät kuulleet mitään.

Wikipedian mukaan “Euforia on sairaalloinen tai keinotekoisesti aikaansaatu hyvänolontunne”. Euforian vastakohta on dysforia. Ihan kiintoisa tila sekin, vaikkakaan ei se mitä tavoittelin.

Pia Andell


EUPHORIA

On Friday started the 29.th Espoo Ciné Film Festival and because my (old) film Records and Photographs was part of, I decided  not to go to the summer cottage and rake my hands to blisters but to participate with enthusiasm.

Yesterday I chose to see a film called Euphoria, it is the first release from Alicia Vikander’s new production company Vikarious Films. The actress herself plays a leading role. The film is directed by Lisa Langseth, and it happens maybe in England, at least everybody speaks English.

The film rolled. Two sisters meet after a long time. A short moment passed and I started to think there is something wrong… What, is the whole film dubbed? I listened. I dropped out of the film.  

Dropped out, because of the dubbing? Really? It is no rarity that a film’s sound is recorded on location but later the lines will be replaced with “cleaner” ones. That is a standard practice. But if it draws your attention to it, what’s that about? A technical glitch? In this era of digital copies? I don’t think so. Maybe it is a sound design issue? The chosen style is too clean of the sounds that should surround the world it is depicting and it did not strike real to me?  Or maybe it was something in the way they they were saying the lines? I’d put my money on the last one.

I don’t know if it is my background in documentary film or what, but I appreciate the moment of presence. This does not mean (unfortunately) that my films are free from artificial moments or badly acted lines. Sometimes while one shoots a film on location the situations are such that one can not eliminate the noise of the world and one is forced to redo the lines in a studio.

But, with my vast experience of making two fictional short films, I can say that I value much more on site-lines than the neat ones done later. When an actor directs his words to a person compared to when he is in a sound proof closet talking to his own image while trying to grasp a recollection of the situation past, the expression just is a tad different.

But maybe really I had dropped out even earlier? Something in the film; it’s acting, images or rhythm had thrown me out without me noticing it? The dubbing was just the final nail in the coffin: I just stopped believing that the feelings on the screen were real. They were acted,  make- believe. Nothing moved me, nothing exhilarated me, not even Charlotte Rampling. I was not willing to play the collective game here where, in a darkened room with others, I’d live the feelings and thoughts of big people on the screen.

A person close to me was sobbing. Was she crying? Maybe I was the only one lacking of feeling? Or maybe she had an allergy and had to sniffle. That’s a possibility, too.

And this can happen; I was at the movies but listening to the sounds that the person near to me was making. Strange. I had stepped even further away from the film. I just wanted the film to end. I am very sorry if my sighing and the rustling of my clothes while I tried to find a position where I could sit tormented my fellow movie goers and disturbed their experience of the film. I took comfort in the idea that if they were into Euphoria, they did not hear a thing.

According to Wikipedia, “euphoria is an affective state in which a person experiences pleasure or excitement and intense feelings of well-being and happiness.”

It’s antonym is dysforia. That’s an interesting mental state, too. Not the one I pursued, though.

Pia Andell


Päähenkilöistä / About protagonists


Päähenkilöistä

Pari viikkoa minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Vastasin nimelläni. “Et ikinä arvaa kuka täällä on”, sanoi miesääni. Hän oli oikeassa, en olisi arvannut.

Mies jatkoi: “Täällä on Reiska… Reijo.” Mieleeni nousi jotain, joku, jostain kaukaa. Reijo?! Tapasin Reijon vuonna 1992, kun tein lopputyötäni Taideteolliseen korkeakouluun. Hän oli pienen dokkarini päähenkilö ja enemmän taisin käyttää hänestä nimeä Reija. Dokkarini kertoi Reijan, transvestiitin, kauneuskäsityksistä.

Kun dokkari oli valmis, Reija näytti sen perheelleen kertoakseen transvestisuudestaan. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään. Paitsi nyt.

26 vuotta sitten noista asioista televisiossa puhuminen, ja vielä naamallaan, oli poikkeuksellisen rohkeaa. Löysin Reijon SETAn kautta. SETA kysyi häneltä, hän suostui tapaamiseen ja jossain myöhemmässä vaiheessa dokkariin.

Dokumenttielokuvan päähenkilön löytymiseen ei ole kaavaa, hän löytyy helposti tai vaikeasti, ankaran työn tuloksena tai sattumalta, läheltä tai kaukaa. Ikinä ei tiedä.

Kerran törmäsin tulevan elokuvani päähenkilöön kun kapakassa juhlimme leikkaajan kanssa leikkauksen valmistumista. Pöytään pärähti leikkaajan puolituttu joka osallistui keskusteluumme (jonkinlaiseksi harmiksemme) mutta täysin erityisellä pointilla, joka jäi minua vaivaamaan, ja yhtäkkiä olinkin kiinnostunut aiheesta, vein hanketta eteenpäin, tein suuren ennakkotutkimuksen löytääkseeni jonkun vastaavan henkilön - palatakseni siihen tyyppiin joka aloitti koko homman. Näin kävi kun tein dokkaria lestadiolaisuudesta; Sakke sai elokuvan Maailmassa aikaan.

Sittemmin olemme olleet paljon tekemisissä,  ystävinä, tai leffaproggiksien kautta, ja olemme myös riitautuneet ja olleet pitkään olematta tekemisissä.

Mutta silti. Suhde elokuvieni päähenkilöön on ja pysyy. Side on muodostunut, eikä sitä voi katkaista. Mistä siinä on kyse?

Antamisesta? Päähenkilö päättää osallistua elämällään, ja ohjaaja pysyy ikuisesti kiitollisena? Ehkä.

Vai onko siinä kyse tunkeutumisesta? Ja sen aiheuttamasta epävarmuuden tunteesta? Ohjaaja saa luvan tunkeutua yksityisalueelle ja rakentaa siitä kertomuksen jonka kertoo kaikille. Katsojien reaktioita ei voi ennakoida - kuitenkin niiden kanssa päähenkilö elää loppuelämänsä.

Päähenkilön elämä muuttuu, ei pelkästään katsojien reaktioista, vaan myös sen takia että hän on avautunut asiasta joka on yksityinen, eikä paluuta siihen tilaan enää ole. Ohjaaja joutuu pelkäämään, että muuttaa päähenkilönsä elämän huonompaan suuntaan.

Noo, dokkarit tulevat ja menevät, ja vaipuvat unholaan. Eikö? Kuka niitä muistaa? Vastaus kuuluu: Ohjaaja ja päähenkilö.

Joten, Reijo soitti 26 vuoden jälkeen. Hän kertoi että hän oli parikymmentä vuotta elänyt ulkomailla eikä enää pukeutunut naiseksi. Mutta, hän sanoi, voisiko hän saada kopion dokkarista? Koska se on osa hänen historiaansa.

Olin iloinen.  Sanoin: “Tottakai”.

Odotan innolla ensi perjantaita, tapaamme silloin.

Pia Andell


About protagonists

A couple of weeks ago I got a call from un unknown number. I answered stating my name. “You’ll never guess who this is”, said a male voice. He was right, I would never have.

He continued: “This is Reiska… Reijo.” Something, someone sprang to mind from the past. Reijo?! Really? I had met him in 1992 when I was making my diploma work for the film school. He was the protagonist in my small documentary film, and I think I then used more the female form of his name, Reija. The documentary told about Reija’s, a transvestite’s, views on beauty.

When the small film was completed, Reija used it as a tool to tell his family about himself. After that I heard nothing about him. Until now.

The world was very different 26 years ago. To show and to talk about things like that in television and to do it with your own face was very uncommon and brave. I found Reija through SETA, an lgbtig human rights organization in Finland. They asked him, and we met, and later he said yes to filming.

There is no formula on how to find your documentary’s main character. It’s either easy or difficult, result of hard work or a coincidence, found near or very far. You never know.

Once I found the protagonist for my next film when we were celebrating in a bar the ending of the editing of my film. A guy, an acquaintance of the editor, sat to our table and participated in our discussion (to our nuisance) but he had such a point of view that it stuck to my mind and started to bother me, and I became interested in the subject and started to make research and travelled all over to find a perfect protagonist - just to return to the guy who started it all.

This happened when I made a documentary film on lestadianism - a strict religious sect within the Finnish Lutheran church. This guy, Sakke, set off the whole film.

Since the film, we’ve had a lot of contact as friends or through film projects, but we have also fallen out and not seen one another for a while.

But still, a relation to the main character will never cease to exist. There is a bond and it cannot be broken. Why? Why do I feel it is so? Maybe it is because it is about giving? The protagonist chooses to participate with his/her life and the director remains forever  thankful? Maybe.

Or is it about intrusion? And the feeling of uncertainty that it causes? The director gets a permit to intrude to the private sector of a person and build a narrative and then distribute it. The reactions of the viewers are not easy to foresee, and yet the protagonist will live with them the rest of his/her life.

The main character’s life changes, not only because of the reactions of others but also because once he/she has opened up, there is no going back. The director is afraid that the protagonists life will change for the worse.  

Well, the documentaries come and go and will be forgotten, don’t they? Who will remember them? The answer is: the director and the protagonist.

So, Reijo called me after 26 years. He told me that he had been living abroad and had not cross dressed since. But, he said, could he have a copy of the film? Because it was part of his history.  

I was elated. I said: “Yes of course”. 

I am looking forward to seeing him. Next Friday.

Pia Andell




Eilen unessa / Yesterday I had a dream


Eilen unessa

Eilen unessa tapasin tulevan elokuvani lavastajan - näin hän kertoi minulle - vaikka en tuntenut tyyppiä ollenkaan. Ihmettelin itseäni, että miten minä jonkun noin vieraan, siis ihmisen josta en tiedä mitään,  olen ottanut mukaan tuotantoon. Palaverikin oli alkamassa.

Unen ulkopuolisessa elämässä en tuolla lailla toimisi. Pidän työskentelystä tuttujen tyyppien kanssa,  ja olenkin tehnyt suurimman osan elokuvistani noin 10 ihmisen kanssa. Minulla on työryhmänjäsenille kaksi ehdotonta kriteeriä:  pitää olla hyvä ja kiva. Ei muuta. Se riittää.

Miksi aina samojen kanssa? Eikä minulla ole vaihtelunhalua? (Ei kauheasti.)

Tai eri leffoille erilaisia pyrkimyksiä jota uudet ammattilaiset paremmin toteuttaisivat? (Uskon hyviksi ja kivoiksi havaitsemieni monipuolisuuteen.) Vai pelkäänkö, että mikään ei vaihtamalla parane? (Ehdottomasti.)

Eniten kyse on kommunikaatiosta (kuten elokuvien tekemisessä noin yleisestikin), yhteisestä kielestä ja sen puhumisesta, tai ehkä halusta ymmärtää sitä.

Jos on olemassa ihmissuhde joka pitää riittävästi sisällään toisen ammattitaidon arvostamista, aktiivista kuuntelemista ja ajattelemista, itseohjautuvaa toimintaa ja naurua (ei valittamista), kuka hullu sitä mihinkään vaihtaisi.

Minä en ainakaan. Pitkät ihmissuhteet on elämän suola. Niissä ei tarvitse esittää mitään. Saa olla tyhmä, epävarma, polveileva, innosta tärisevä, paikallaan pysymätön ja kokeilunhaluinen. Ja kukaan ei ole moksiskaan kun kaikki tietää, että kyllä tästä jotain tulee.  Tuli mieleen että entä jos filmiryhmä onkin analoginen ohjaajan ihmissuhteille?

Valmistelen parastaikaa uutta elokuvaani. Lyhäri  kuvataan kesällä ja se on ensimmäinen ruotsinkielinen elokuvani - vähän hermostuttaa. Mutta vähemmän hermostuttaa kun mukana tuttua porukkaa  kuten vaikka näyttelijä Milka Ahlroth (neljäs yhteinen homma) tai leikkaaja Antony Bentley, säveltäjä Timo Hietala ja äänisuunnittelija Janne Laine ( molemmilla myös kuudes yhteinen). Ei ihan perhettä, mutta melkein.

Uppåt och framåt!  Nu på svenska.

Pia Andell


Yesterday I had a dream 

Yesterday I had a dream where a person introduced herself to me as my set decorator.  I was perplexed. I thought to myself: How I could have chosen a stranger, a person I know nothing about to be a member of my crew?  I woke up even though a production meeting was pending.

Outside the world of dreams, as you might have guessed,  that is not my modus operandi. I would never take on a person I know nothing about.  And I really like working with the same people, and most of my 20 odd films I have made with, like, ten individuals. Yet I apply strict criteria for the people I work with: 1. One has  to be good and 2. One has to be nice. And that’s it. It’s enough.

Why, you might ask, always with the same old same old, am I not adventurous? (Not really.)  Don’t different films require different aspirations and therefore new people? (I believe in the versatility of the ones that I’ve found already to be good. And nice. ) Am I afraid of  change? (I don’t believe the grass is always greener on the other side.)

I think it’s because of the communication (it’s what films are about, too): if it works, why fix it? It’s about an effort to speak and understand  a language common to us.

If there is a relationship that includes enough reverence of skills, active listening and thinking, self-imposed action and hearty laughter (not whining), you need to be a crazy  to let go of that.

And also, long relationships are the salt of the earth. One does not need to pretend. One can be dumb, insecure, rambling, trembling with excitement, eager to experiment. And no one minds, they know that something will come out of this.  

I wonder, can there be  some kind of analogy between a film crew and the director’s relationships?

I am currently preparing for my new short film. It will be shot next summer and it is my first one made in Swedish. That’s unnerving. But it is less so when there are loads of people I know around like actress Milka Ahlroth ( 4th production together) or  sound designer Janne Laine (6th together ) or composer Timo Hietala or editor Antony Bentley (both 6th). Not my family, but almost.

So, as they say in Swedish: Uppåt oct framåt!

(Onwards and upwards!)

Pia Andell



Using Format