YLLÄTTÄVÄSTÄ AMNESIASTA, EKOLOGISUUTEEN PYRKIMISESTÄ JA DOGMA 2025:STA

1.

Huhhuh. Kuvaukset ohi. Viisi päivää, joista minulla on muutamia hajanaisia muistikuvia. 

Kuvasimme elokuun alussa puolituntista lyhytelokuvaa. Vai pitäisikö sanoa novellielokuvaa?  Sillä nimellä noin pitkät lyhärit joskus kulkivat. Elokuvan työnimenä on Ei pilata juhlia puhumalla kuolemasta. Se teemana on - ehkä arvasit - kuolema. Kuolema lähestyy, todellisena tai kuviteltuna. Käsikirjoitin, ohjasin ja tuotin.

Meillä oli hieno työryhmä ja loistavat seitsemän näyttelijää (aakkosjärjestyksessä H-P Björkman, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Tommi Korpela, Krista Kosonen, Meri Nenonen ja Rasmus Slätis). 

Työryhmässä 16 naista, 8 miestä. Ensimmäisen kerran elämässäni näin naisvaltainen porukka, jossa yhtä lukuunottamatta kaikki Head of Department eli HoDit olivat naisia. Hyvä porukka. Tärkein työkaveri oli pääkuvaaja Cristal Alakoski.

Mutta, kuten sanoin, en muista kuvauksista paljoakaan. Miksi? Olin toivonut näitä päiviä tuleviksi ja kuten moni ohjaaja, odottanut pitkään ohjaamaan pääsemistä. 

Edelliset fiktiokuvaukseni olivat yli kolme vuotta sitten, toukokuussa 2022. Se oli puolituntinen Kesken (2024, työnimeltään Pultti, käsikirjoitus Suna Vuori). Kuvauspäiviä oli neljä. Äitini kuoli elokuvan toisen kuvauspäivän aamuna, ja tulin iltapäivällä alkaviin kuvauksiin suoraan Turusta. Minua itketti, mutta kaikki oli kuvauspaikalla valmiina, joten hommiin vaan. Työhön ryhtyminen oli parempi vaihtoehto. Oikeastaan ainoa vaihtoehto.

Anteeksi, harhauduin menneeseen.  Puhe oli muistamisesta nyt,  hetki sitten.

Kysymys itselleni: Olinko kuvauksissa paikalla mutta en läsnä? Vai oliko päivät liian intensiivisiä? Veikö muistini jatkuva reagoiminen erilaisiin minulle esitettyihin kysymyksiin? Toisaalta, oli asioita, joista piti olla jatkuvasti huolissaan: 

SÄÄ:  Säätiedotus ennustaa taaskin sadetta! Meneekö käsikirjoitus uusiksi? Miksi kirjoitin vain ulkona tapahtuvia kohtauksia? Idiootti.

TYÖAIKA: Akku loppu, pitää vaihtaa. Ohi ajaa meluisa moottorivene, pitää odottaa. Kohta se aurinko tulee pilven takaa, hetken päästä. Valo putoaa, miten nopeasti pimenee elokuun ilta! Emme millään saa kaikkia kuvia kuvattua. Budjetti ei salli ylitöitä, apua.

Sovimme etukäteen yhdeksän tunnin työpäivistä, mutta aika ei silti tuntunut riittävän.

Huoliko syrjäytti hetkessä olon? Tai sen mieleenpainumisen?

Kuvauksien aikainen amnesia johtuu ehkä siitä, että siinä ohjaajan energia suuntautuu eteenpäin, tulevaan, siihen mitä tapahtuu kohta, ei käsillä olevaan hetkeen. Se on absurdia, koska elokuvilla yritetään saada tallennettua nimenomaan hetkiä, sellaisia merkityksellisiä hetkiä, joissa ajatus, kuva ja tarina ovat yhtä, vaikuttavasti. Miten olla läsnä hetkessä ja samalla varmistella tulevaa? Onko se edes mahdollista?

Pelastuksekseni koituu ehkä se, että vaikka vastuu on lopulta minun, se on juuri siinä kuvaushetkessä jaettua,  ja muiden - työryhmän ja näyttelijöiden -tehtävä onkin osaltaan varmistaa hetkessä läsnäolo juuri silloin ja siten taata sen vaikuttavuus? 

2.

Yritin kyllä saada vaikutusta aikaan, mutta toisella tavalla. Kuvauksia mietittiin ekologisuus edellä, ekokoordinaattorin kanssa. Se tarkoitti sitä, että kuvauspaikat löytyivät päälokaation läheltä. Puvustus ja rekvisiitta hankittiin käytettynä tai lainattuna. Ruoka oli itsevalmistettua (vegaanista) ja se syötiin oikeilta lautasilla, oikeilla haarukoilla ja veitsillä, ja juoma ja kahvit juotiin laseista ja mukeista. Ei kertakäyttötuotteita. Kaikilla oli mukanaan omat vesipullonsa, joita täytettiin hanasta. Jätteet lajiteltiin ja kierrätettiin. Yhteiskuljetuksia suosittiin. Sähkönsaanti oli turvattua, joten generaattoreita ei käytetty. 

En etukäteen tiennyt mitä tällaiset järjestelyt toisivat mukanaan. Ehkä sinä tiedät. Ne toivat mukanaan lisää töitä. Ja jonkin verran lisää huolia. 

Puvustuksesta: Kun lyhytelokuvassa on seitsemän näyttelijää, pitää jokaiselle löytää käytettynä tai lainattuna oikeanvärinen, oikeanmallinen ja oikeankokoinen vaate. Ja kengät. Puvuston löytämiseen kuluu aikaa. Käytetystä työajasta pitää saada palkkaa. Tulee myös hankittua vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, siis lopulta harhaostoksia. Vaikka vaatteet eivät olisi kalliita, kustannukset kasvavat. En osannut ottaa tätä huomioon budjetissa.

Toinen puvustuksen ongelma on, että metodilla löydetyt vaatteet ovat yksittäiskappaleita. Eli jos kuvauksissa vaate likaantuu, rekistä ei löydy vaihtovaatteita, ja tahriintunut vaate pitää pikavauhtia saada puhtaaksi ja takaisin päälle. Onneksi näyttelijät söivät kiltisti essut päällään ja muutenkin varoivat sotkemasta ja vähän likaantuneet vaatteet saatettiin pestä päivän päätteeksi.

Catering: Syömämme Tea Snellmanin tekemä kasvisruoka oli nannaa, aivan erinomaista.  Kun ruoka on hyvää, ei kukaan kehtaa kaivata lihaa. Mutta kun ruoka tehdään paikalla, tulee myös jätettä, erityisesti biojätettä. Jos paikalta ei löydy kompostia, kenen vastuulla on biojätteen kuljettaminen bioastiaan? 

Ja, kun ruoka syödään oikeilta lautasilta, tulee tiskiä. Kenellä on aikaa tiskata kaikki lautaset, lasit, mukit, veitset, haarukat ja pikkulusikat? Kenen tehtävä se on? Näitä asioita ei varsinaisesti sovittu ja kun työaika oli rajallinen, niin sen ulkopuolella jääneet asiat jäivät jonkun toisen vastuulle. Esimerkiksi minun. Olin biotyhjennysvastaava eli vein kannellisia ämpäreitä mukanani Turkuun kompostiin. Ihan okei. Ja tiskitkin jotenkin hoituivat. Joku ryhtyi hommaan. Hyvä ryhmä.

Oliko tämä kaikki vaivan arvoista? Oli. Dokkarituotannoissa samansuuntaista on tehty pitkään, mutta olen myös aiemmissa fiktiotuotannoissani harjoitellut samaa paljon pienemmällä ihmismäärällä. Näin voi tehdä. Näin voi tehdä myös isommassa mittakaavassa, mutta asioista kannattaa sopia etukäteen tarkemmin kuin mitä minä nyt osasin. Ensi kerralla paremmin.

3.

Luin netistä Anna Paavilaisen haastattelun, jonka oli kirjoittanut Kalle Kinnunen. Anna mainitsi kevään Cannesissa julkaistun Dogma 2025:n säännöt. En ollut kuullutkaan, mutta luin säännöt netistä ja riemastuin. 

(Täältä esim. löytyy: https://warrenellis.ltd/film/dogma-25-manifesto/) 

Mistä säännöissä on kyse? Suorasta kontaktista, yhteydestä, mielestäni. Tai yhteyden vahvistamisesta. Ohjaaja kirjoittaa käsikirjoituksen,  käsin. Kuvataan paikassa, jossa tarina tapahtuu ja kuvataan pienellä ryhmällä. Ihmisten pitää näyttää ihmisiltä, ei meikatuilta.  Elokuvantekoa varten ei saa ostaa uusia asioita, vaan pitää lainata tai käyttää vanhaa. AI:tä ei päästetä  lähellekään tuotantoa. 

Säännöissä korostuu halu vahvistaa elokuvanteon eettisyyttä, autenttisuutta ja pienimuotoisuutta. 

Just, siis näinä aikoina kun AI ja digitaalisesti rakennetut mahdollisuudet ovat rajattomat ja kaikkien huulilla ja käsillä? Ei ole enää asiaa, joita ei voisi korjata jälkikäteen. Kaikki voidaan tehdä uusiksi, muuttaa toiseksi.

Mutta ei. Illuusio elämästä on tehtävä paikan päällä, oikeissa paikoissa oikeiden ihmisten kanssa. 

Sopii! Ei pilata juhlia puhumalla kuolemasta täyttää säännöt hyvin.  Siis tosi hyvin: 8/10!  Pidän yksinkertaisesta ja todennetusta todellisuudesta. Dokumentaristi minussa määrää yhä katsettani.

Materiaalia synkataan parastaikaa, vielä en ole kuvauksissa syntyneitä kuvia nähnyt. Ehkä muistini pyyhkiytyi siksi, että voisin katsoa materiaalia ilman kuvaushetken kaaosta, ja saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä on se mitä saatiin.

 Ehkä käykin niin, että kun saan taltioidut hetket nähtäväkseni, muistan ne. Tai niiden avulla luon uudet muistot. Sekin on okei, tiedän kuitenkin olleeni paikalla. 

ABOUT THE SURPRISING AMNESIA, THE PURSUIT OF ECOLOGY AND DOGMA 2025 

1. 

Pheew. Filming over. Five days of which I have a few scattered memories.

We filmed a half-hour short film at the beginning of August. Or should we say a medium length film? That’s the name that long shorts like that sometimes  go by. The working title of the film is Don’t Ruin the Party by Talking About Death. 

Its theme is - you might have guessed - death. Death, real or imagined is nearing.

 I wrote the script, directed and produced. 

We had a great team and seven brilliant actors (in alphabetical order H-P Björkman, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Tommi Korpela, Krista Kosonen, Meri Nenonen and Rasmus Slätis). 

There were 16 women and 8 men in the team. For the first time in my life, I saw a female led team, where all but one Head of Department, or HoDs, were women. A very good team. My most precious co-conspirateur was the chief cinematographer Cristal Alakoski. 

But, as I said, I don’t remember much about the filming. Why? I had hoped for these days to come and, like many directors, had waited a long time to direct. 

My previous fiction shoot was over three years ago in May 2022. It was the half-hour film Kesken (2024, working title The Bolt, script Suna Vuori).

It was a four day shoot. My mother died on the morning of the second day of filming, and I came straight from Turku where my mom lived to the location of the shoot. I cried, but everything was ready on set, so I just got to work. Working was the better option. Actually, the only option. 

Sorry, I got lost in the past. I was talking about remembering now, a moment ago. 

Question to myself: Was I there on set but not present? Or were the days too intense? Did my memory constantly react to the various questions asked of me? The details blurred the bigger picture. 

On the other hand, there were things I had to worry about constantly: 

WEATHER: The weather forecast predicts rain again! Oh my god. Will  I need to write the script anew? 

Why did I write almost only scenes that take place outside? Idiot. 

WORKING HOURS: The battery is dead, it needs to be changed. A noisy motorboat passes by, we have to wait. Soon the sun will come out from behind the clouds, in a moment. The light is diminishin, how quickly the dark falls in August There’s no way we’ll be able to shoot all the pictures. The budget doesn’t allow for overtime, help.

We agreed in advance on nine-hour workdays, but the time still didn’t seem to be enough. 

Worry replaced being in the moment? Or remembering it? 

Amnesia during filming is perhaps due to the fact that the director’s energy is directed forward, to the future, to what is about to happen, not to what is happening. It is absurd because films are about capturing moments, meaningful split seconds where thought, image and story come together and have an impact. How can you be present in the moment and at the same time ensure the future? Is that even possible? 

My salvation is perhaps the fact that although the responsibility is ultimately mine, it is shared at that very moment of filming, and the task of others - the crew and the actors - is to ensure presence at that very moment and thus guarantee its impact.

 2. 

I did try to make an impact though. The filming was planned with ecology in mind, with an eco-coordinator. This meant that all the locations were found close to the main location. Costumes and props were purchased second-hand or borrowed. The food was homemade (vegan) and was eaten on real plates, forks and knives, and drinks and coffee were drunk from glasses and mugs. No disposable products. Everyone had their own water bottles with them, which they filled from the tap. Waste was sorted and recycled. Public transport was encouraged. Electricity was secured, so generators were not used. 

I didn’t know in advance what such arrangements would entail. Maybe you know. It brought more work. And a bit more worries. 

Costumes: When there are seven actors in a short film, there has to be for every actor used or borrowed clothes in the right color, style and size. And shoes. This takes time. Time is money. 

You also find alternative possibilities or just make purchases that will not suit anyone. So even if the clothes aren’t expensive, the costs will increase. I didn’t know how to take this into account in the budget. 

Another problem with costumes is that the clothes found using the method are unique pieces. So if during filming a garment gets dirty, in the rack there are no replacements, and the stained garment has to be cleaned and put back on quickly. Fortunately, the actors ate politely wearing aprons and were otherwise careful not to make a mess, and the slightly dirty clothes could be washed at the end of the day. 

Catering: The vegetarian food we ate, made by Tea Snellman, was delicious, absolutely excellent. When the food is good, no one dares to crave meat. But when food is made on site there is also waste, especially biowaste. If there is no compost at hand, who is responsible for transporting biowaste to the biocontainer? And, when food is eaten from real plates, there will be dishes. Quite al lot. Who has time to wash all the plates, glasses, mugs, knives, forks and small spoons? Whose job is it? These things were not really agreed upon and since working hours were limited, the things that fell outside of that were someone else’s responsibility. For example, mine. I was responsible for emptying biowaste, meaning I took buckets with lids with me to Turku to compost. It was okay. And the dishes were somehow taken care of. I had the best crew.

Was all this worth the effort? It was. Something similar I already had practiced in my previous productions with a much smaller number of people. So, I knew that this can be done. This can also be done on a larger scale, but it is worth agreeing on things in advance in more detail than I was able to do now. Next time better. 

3. 

I read an interview online with Anna Paavilainen, written by Kalle Kinnunen. Anna mentioned the rules of Dogma 2025, which was released in Cannes this spring. Of this I knew nothing but I looked up and read them and was delighted. (

You can find them here: https://warrenellis.ltd/film/dogma-25-manifesto/ )

What are the new dogma rules about? About direct contact, I think. Or strengthening the connection. The director writes the script, by hand. Filming is done in the place where the story takes place and with a small team. People have to look like people, no excessive make-up. You can’t buy new things for filmmaking, you have to borrow or use old ones. AI is not allowed anywhere near the production. 

The rules emphasize the desire to strengthen the ethics, authenticity and small-scale nature of filmmaking. Oh, in these times when AI and digital possibilities are limitless and at hand for everyone? There are no more things that cannot be touched and fixed afterwards. Everything can be redone. 

The rules argue that the illusion of life has to be created on the spot, in the right places with the right people. Okay! Suits me. Don’t Ruin the Party by Talking about Death fits right in. Really well, actually:  8 out of 10! 

I  do like simple and verified reality. The documentarian in me still dictates my gaze. 

The material is being synced up right now, I haven’t seen the images created during the shoot yet. 

Maybe my memory was erased so that I could watch the material without the burden of the moment, the chaos of a shoot, and I could start from a clean slate. This is what we got. Maybe when I get to see the captured moments, I remember them. Or I seeing them I create new memories. That’s okay too, I was there.

Edit 2024: Elokuvan nimeksi tuli Kesken

PULTEISTA JA RISKEISTÄ

Olin tällä viikolla opettamassa ELOssa dokkarioppilaita siitä, miten hahmottaa itselle hyvä aihe. Tietyt ehdot pitää täyttyä, että aiheesta on elokuvaksi, jota pystyy rakastamaan pitkään, niin myötä- kuin vastamäessä (siis lähinnä vastamäessä). Kaikki tätä lukevat tietävät, että elokuvan tekeminen tai rahoittaminen ei ole helppoa. Jotta sen kaiken jaksaa, pitää todella syvästi olla kiintynyt aiheeseensa.

En aio kerrata tässä nyt niitä kolmea asiaa hyvän aiheen hahmottamisessa (luultavasti tiedätte ne itsekin), mutta kerron sen löytämisen seuraukset: Sen eteen alkaa tehdä töitä. Kaikenlaista hommaa: ajatustyötä, soittelua, keskustelua ja kirjoittelua. Sitä alkaa suunnitella aikatauluja. Toteuttamista. Käytännön juttuja. Herätä aamulla uusi idea mielessä. Valmistautua. Maailma yhtäkkiä tarjoaa aihetta joka puolelta, se tulee vastaan kaikkialla, ja pelkoni kasvaa, että joku onkin jo tekemässä elokuvaa samasta ideasta, samalla tavalla.

Prosessi on tuttu, näin käy minulle aina. Näin kävi minulle myös vajaa vuosi sitten kun istuin ystäväni Suna Vuoren Ruotsalaisen teatterin Artist-kahvilassa. Suna kertoi eräästä illasta, eräistä keski-ikäisten illalliskemuista. Minä kuuntelin tarinaa välillä kylmänväreitä saaden ja sanoin, että tästä voisi tehdä elokuvan. Fiktion. 20-minuuttisen.

Suna ryhtyi hommiin, kirjoitti käsikirjoituksen, ensimmäisensä. Luin sen, ja ajattelin, että joo, tästä todellakin tulee elokuva. Aika puhelias elokuva, vaihteeksi. Edelliset lyhärini olivatkin dialogittomia tai lähes sellaisia. Tämä kuvataan kesällä viimeistään, ajattelin. Sen nimeksi tulee Pultti.

Aloin hakea rahaa, perinteisiltä rahoittajatahoilta. Ei mitään. Ei uudelleen mitään. Ei toisaaltakaan. Puuh. Ketään ei kiinnostanut.

Ajattelin lisää: Miksi ihmisellä on oma tuotantoyhtiö? Siksi, että tehdään hyviä leffoja? Jep. Siksi, että sillä tehdään rahaa? Pah. Lyhäreillä ja dokkareilla ei Suomessa rahaa tehdä. Tuotantoyhtiö, tai ainakin minun tuotantoyhtiöni, on olemassa siksi, että voi ottaa taiteellisia riskejä. Riskejä, jotka eivät tunnu riskeiltä, vaan erinomaisilta mahdollisuuksilta. En olisi elokuva-alalla, jos en kestäisi epävarmuutta, tai jos lannistuisin ja luopuisin hankkeesta ensimmäisen hylsyn saapuessa. Tai toisen. Tai kolmannen.

Oma tuotantoyhtiö on itseilmaisun tae. Pienimuotoisen elokuvan kuvaus on harkittu riski. Sellaisia olen ottanut aiemminkin. Onko se järkevää? En tiedä, ehkei. Ehkä.

Jatkoimme. Meitä tuli lisää: Ihana kuvaaja Rauno Ronkainen ja näyttelijät Meri Nenonen, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, H-P Björkman ja Janne Reinikainen varmistivat mukanaolonsa. Kuvauspäivät merkattiin kalenteriin. Kuvauslokaatio löytyi ja varmistui. Muu kuvausryhmä saatiin kasaan (ei muuten ihan helppo nakki näinä aikoina kun sarjojen teko vie valtaisan määrän kamera-assareista, äänittäjistä, ja puomittajista). Ohjaaja ja käsikirjoittaja toimivat puvustajina ja rekvisitööreinä. Tuottaja Aino Halonen teki ruuat. Ohjaajan ja käsikirjoittajan lapset Saimi ja Ossi toimivat assareina.

Neljän päivän kuvaukset. Hyvin meni. Ei isoja katastrofeja, yksi ikkuna meni rikki. Palkatut saivat rahansa sääntöjen mukaan, vapaaehtoisille ei maksettu. Tuotantoyhtiön kassa tyhjeni.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? En tiedä vielä. Elokuvaa ei ole leikattu. Se tapahtuu vasta marraskuussa. Ihanista ihanin ja ansioistaan palkittu Tuuli Kuittinen tulee leikkaamaan.

Yhden asian tiedän: Kun leikkaamme, meillä on täydellinen vapaus tehdä materiaalista täysin sitä me haluamme. Kokeilla, sekoilla, yllättää. Kenelläkään ei ole ennakkoon odotuksia tai oletuksia, kenelläkään ei ole sananvaltaa, paitsi tietysti meillä itsellä. Ja se on aika ookoo.

Mitä tapahtuukin, millainen elokuvasta tuleekin, paska tai timantti, vastuussa olen ainoastaan minä. Jep. Ookoo.

Edit 2024: The final name of the film is Amidst

OF BOLTS AND RISKS

I was teaching this week in Elo Film School: How to figure out a what is a good idea for one self for a documentary film. In order the idea to be a project one does love for a long time, for the better and for the worse (mostly for the worse), certain terms need to be met. Everyone reading these lines knows that filmmaking and financing a film is not easy. To be able to do it, one must be deeply committed to the subject. For years.

I will not write a recap of the lecture’s three terms on finding a ”good for you” subject for a film (probably you know them already), but I know the consequences once you have found one: I start working ferociously for it to be a film. I do all kinds of stuff: Thinking, calling people, discussing about it, writing about it. I start to plan schedules. Realization. Practical things. Waking up with an idea. Suddenly, everywhere you look, reminds me of the film and I start to fear that maybe someone is already doing a film about this and like this.

The process is familiar, this is how it always goes down. Less than a year ago this went down again when I met my friend Suna Vuori in a cafe in Helsinki. Suna told me about a dinner party that she had attended. I listened to her story and was feeling all kinds of things: awe, laughter and chills down my spine. I said to her, we could make a film out of this. A short fiction. 20 minutes.

Suna said okay and started working, wrote a script, her first ever. I read it and thought, oh yes, this is going to be a film. A very talkative one, for a change - in the previous three short films of mine the dialogue was non-existent or scarce. . We will shoot this. Latest the summer. The name of the film will be the Bolt.

I started filling applications, and sent them to main financing sources, expecting something but got nothing. Nothing again. Nope, nothing from that direction either. Sigh. Nobody was interested.

My thinking: Why does one have a production company? To make good films? Yep. Or, to make money with it? Oh no. There is no money to be made in Finnish short films and documentaries. A production company exists, at least my production company does, because it can take artistic risks. Risks that do not feel like risks, rather like great possibilities. I would not have survived in this business had I not been able to withstand uncertainty. Or had I got scared and withdrawn from a project after receiving a rejection. Or the second. Or the third.

A small scale film is a premeditated risk. And one that I have taken several times before. A production company of one’s own assures one’s self expression.

We proceed. We were more. Along came cinematographer Rauno Ronkainen, a great human being and wonderful actors Meri Nenonen, Ria Kataja, Vera Kiiskinen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, H-P Björkman and Janne Reinikainen. We set the dates for the shoot. To get the rest of the crew was a bit more difficult because everybody was working on a series shoot. Producer Aino Halonen did the catering. Director’s and screenwriter’s kids Saimi and Ossi were assisting.

Four days shoot. It went well. No major catastrophes, just one broken window. Easy to fix. People were paid, except the volunteers. Production company’s money for the rainy day was gone.

All is well, that ends well, eh? I do not know, We have not edited the film. That will take place in November under the capable wings of Tuuli Kuittinen.

But I do know something: We have a complete freedom to work on the material. We will do as we wish: Try things, mess around, surprise ourselves. No one has advance expectations or suppositions. No one, except us, has a saying how the film should be. And that is okay.

And what ever the film will be in the end, brilliant or shit, it is on me. Yes. That’s okay, too.

Uuden tekemisestä. Mistä se lähtee? Four Trick Ponyn anatomia

Syksy 2017. Istun kahvilassa dokumentaristikollegani Mina Laamon kanssa ja tuskailemme dokumenttielokuvan nykytilannetta. Tuntuu siltä, että dokumenttielokuvaa saa tehdä vain yhdellä tavalla. On sankarin matka ja that’s it. Mielenkiintoinen päähenkilö, joka elokuvan aikana voittaa ongelmansa. Näin. Poikkeuksetta. Mitään kokeiluja muodolla tai tekotavalla ei haluta nähdä. Tarina on ensisijainen, tarinalla on ylivalta. Elokuva on tarina.

Huoh. Näinkö se menee? Pitääkö sen mennä näin aina?

Entä jos ei olisikaan tarinaa? Katsoja rakentaisi tarinan omassa päässään, löytäisi se itse. Tekijä ei sitä tarjoa.

Miten se olisi mahdollista elokuvassa? Elokuvan muoto on suljettu. Valmistuttuaan se pysyy samanlaisena päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosisadasta toiseen. Lumièren juna saapuu aina asemalle. Suljettu muoto on tekijän kertoma tarina. Elokuva ei ole kuten teatteriesitys, jossa on erilaisia muuttujia (näyttelijöiden vire, yleisö), jotka tekevät esityksestä joka kerta hieman erilaisen.

Olisiko mahdollista, että elokuvan muoto ei olisi suljettu? Voisiko tarjota elokuvaa, joka muuttuisi ja jossa katsojan aktiivisuus ja katse määrittelisi elokuvan ja siitä tehtävän tulkinnan?

Ehkä.

Ja tehdä mitä? Hmmm….Jos katsojalla olisi useampi kuva valittavana? Ja jos teos muuttuisi kaiken aikaa?

Mutta silloin meidän pitäisi poistua elokuvan kentältä. Minne? Ehkä mediataidetta kohti?

Istumme ja pohdimme ja tämä tuntuu oikealta: Kolme kuvavirtaa ja audio, jotka pituudeltaan perustuisivat alkulukuihin eli lukuun, joka on vain jaollinen itsellään ja yhdellä. Jos kolmella screenillä pyörisivät erimittaiset kuvavirrat ja audio, ne tuottaisivat jatkuvasti uusia kuva- ja ääniyhdistelmiä. Teos olisi kaiken aikaa uusi, melkein loputtomasti. Se olisi katsojalleen uniikki, koska hän määrittelisi sen, mitä screeneistä katsoo, ja se alkaisi kun tämä astuu tilaan, ja päättyisi kun hän astuu tilasta pois.

Miten yhdistää tällaiseen kokeellisuuteen kokemuksellisuus? Että katsoja tuntisi ja tunnistaisi asioita, vaikka tarinaa ei ole. Että kokonaisuudesta ei syntyisi käsittämätöntä kuvan ja äänen kakofoniaa. Ehkä kuvissa olisi jonkinlaista löyhää temaattisuutta? Jotain universaalia tunnistettavuutta. Asioita, joita löytyisi kuvasta. Tälläisiä voisivat olla esimerkiksi huomio, havainto, kosketus, kohtaaminen, havahtuminen. Päätämme, että etsisimme näitä ensin omista filmi- ja videoarkistoistamme, ja vasta sitten maailmasta.

Tämän aivomyrskyn jälkeen, samana syksynä, haemme AVEKin Vieteritukea demon tekemiseen. (Se on tukimuoto, jota enää valitettavasti ei ole, ja se oli suunnattu hankkeille, jotka putoavat eri lajityyppien väliin, niille omituisille kokeiluille, joita perinteinen rahoitus ei koske.)

Saamme rahoituksen. Kokeilemme ajatustamme käytännössä. Haemme materiaalia vaikka mistä, vanhoista kaitafilmeistä, minidv-kaseteista, puhelimeen tallennetuista tiedostoista, elokuviemme poistomateriaaleista. Materiaali on eriparista ja niin saakin olla. Työn tekemisessä on etsimisen, löytämisen ja leikin tuntu.

Mutta, leikatessa yllätykseksemme huomaamme, että alammekin rakentaa kuvista tarinaa, vaikka juuri niin ei pitänyt. Samperi! Tarina istuu syvällä meissä. Hylkäämme tehdyn ja aloitamme uudelleen. Syntyy kolme tarinatonta kuvavirtaa (7, 11, 13 min.) ja audio (17 min.). Audio perustuu äänimaisemiin, jossa haetaan tunnetta, että ollaan tilanteessa, ja tekemiimme listoihin. Jotkut listoista ovat henkilökohtaisia (Huonoja luonteenpiirteitäni), toiset eivät (Erikoisia eläimiä, joita kukaan ei tunne). 5.0. äänestä äänisuunnittelija Janne Laineelle iso kiitos.

Demon nimeämme näin: Dokumentaarinen installaatio Four Trick Pony. Esittelemme sen loppuvuodesta 2018 Turun taidemuseolle. Siellä sanotaan kyllä. Saamme museon Pimiö-tilaan näyttelyajan kahden vuoden päähän.

Vuonna 2020 jatkamme Ponyn kanssa. Digitoimme uudelleen materiaaleja, vaihdamme kuvia, teemme muutoksia ääneen, käymme teknisiä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka rakentavat näyttelyn tilaan, näemme harjoitusripustuksen teoksesta. Kunnes kaikki on valmista, ja näyttely avautuu. Mikä riemu! Ja ylpeys. Ensimmäinen mediataidetyö, ja esillä Turun taidemuseossa! Mielemme synkkenee kun kuulemme, että koronarajoitukset sulkevat museon kolmeksi viikoksi. Mutta se aukeaa uudelleen.

Ai mistäkö nimi Four Trick Pony? Englannin kielessä on sanonta One Trick Pony. Sen määritelmä on: A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.

Siitä.

https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo

On creating something new. How to start? The anatomy of Four Trick Pony

Fall 2017. I sit in a cafe with my documentarist colleague Mina Laamo and we complain about the status of Finnish documentary film making. It seems there is only one way to make documentary films: there is a hero’s journey, and that is.  A compelling protagonist who in the end conquers and come to grips with his/her personal problem. This is expected without any exceptions. There is no experimenting with the form, or ways of making. The story rules, it is the supremacy of the story where we live in. The film is the story.

Sigh. Will it be like this, always? Should it be?

What if there is no story?The viewer would have to build the narrative in his/her own head. The filmmaker is not going to offer one.

How would that be possible in a film? The format of film is a closed one. When a film is ready, it stays the same forever. The train by Lumière will always arrive to the platform. This closed format is the story the filmmaker will tell.  Film is not like theatre, where there are different variables (the mood of the actors, the mood of the audience), that will shape each performance.

Could there be a un-closed format? A film that would change?  Where the personal gaze or the activities of the viewer would define what is the film and the interpretation of it?

Maybe.

And how would that happen? If the viewer would have at a time more than one picture to choose from? If the film could renew itself?

But this means we would have to leave the realm of film. Where to? Maybe towards media art?

We sit and ponder and this feels right: Three visual streams and an audio,  and the duration of those four elements would be based on primal numbers ( the number that is divisible only with itself and number one).

If the three visual streams and the audio of different lengths would loop, they would constantly produce new combinations of images and sound. The work would always be new, almost indefinitely. It would also be unique to the viewer because she/he would have the power to determine which screen to look at. The piece would start when she/he steps into the space and stop when she/he steps out of it.

How to combine  experimental with experiential? That the viewer would  feel something and connect to things even though there is no story.  That the entity would not be incomprehensible cacophony of sound and vision. Maybe there should be some loose themes?  Maybe something that is universally identifiable? Things that one recognizes from images and sound.  Those could be for example touch, contact, encounter, awakening. We decide to look for this from our personal archives first, and only then of the world.

After this brainstorming session, same fall, we apply for a Vieteri-grant from The Centre for Audiovisual Culture (AVEK). This special grant is for trying out experimental thoughts in the field of audiovisual arts. Unfortunately it no longer exists.

We get it, we start the work.

First we collect material from all over and different personal sources: old 8mm films, minidv-cassettes, files from different phones, not used hd-material form our own films. Material is odd and eclectic at the same time and that’s alright (for mamas).

But, surprisingly, while editing it becomes clear: We unconsciously build a narrative even though our intention is not.  Damn! We gather that’s kind of deeply seated within us.  We abandon what we have made and restart. The demo will be: three visual streams (7, 11, 13 min.) and an audio  (17 min.). The audio is based on lists we make.  Some of the lists are very personal (My bad personality traits), some are not (Weird animals that nobody knows).

We name the project like this: A documentary installation Four Trick Pony. 

In the end of the year 2018 we present it to Turku Art Museum. They say yes. We get the exhibition space Dark room in the end of year 2020.

Year 2020 we continue with Pony, redigitalise some material, re-edit, remake some of the sound design with the Janne Laine, have technical discussions with the people who construct the exhibition, we see a mock version of the work. Until all is done. The exhibition is on. We are elated and proud. And at the same time very unhappy of the corona restrictions that closed the museum for three weeks. But it will open again.

And where does the name come from? From the definition of the saying One trick Pony:  A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.

https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo