Pia Andell

Four Trick Pony

Uuden tekemisestä. Mistä se lähtee? Four Trick Ponyn anatomia

Syksy 2017. Istun kahvilassa dokumentaristikollegani Mina Laamon kanssa ja tuskailemme dokumenttielokuvan nykytilannetta. Tuntuu siltä, että dokumenttielokuvaa saa tehdä vain yhdellä tavalla. On sankarin matka ja that’s it. Mielenkiintoinen päähenkilö, joka elokuvan aikana voittaa ongelmansa. Näin. Poikkeuksetta. Mitään kokeiluja muodolla tai tekotavalla ei haluta nähdä. Tarina on ensisijainen, tarinalla on ylivalta. Elokuva on tarina.


Huoh. Näinkö se menee? Pitääkö sen mennä näin aina?

Entä jos ei olisikaan tarinaa? Katsoja rakentaisi tarinan omassa päässään, löytäisi se itse. Tekijä ei sitä tarjoa.

Miten se olisi mahdollista elokuvassa? Elokuvan muoto on suljettu. Valmistuttuaan se pysyy samanlaisena päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vuosisadasta toiseen. Lumièren juna saapuu aina asemalle. Suljettu muoto on tekijän kertoma tarina. Elokuva ei ole kuten teatteriesitys, jossa on erilaisia muuttujia (näyttelijöiden vire, yleisö), jotka tekevät esityksestä joka kerta hieman erilaisen.

Olisiko mahdollista, että elokuvan muoto ei olisi suljettu? Voisiko tarjota elokuvaa, joka muuttuisi ja jossa katsojan aktiivisuus ja katse määrittelisi elokuvan ja siitä tehtävän tulkinnan?

Ehkä.

Ja tehdä mitä? Hmmm….Jos katsojalla olisi useampi kuva valittavana? Ja jos teos muuttuisi kaiken aikaa?

Mutta silloin meidän pitäisi poistua elokuvan kentältä. Minne? Ehkä mediataidetta kohti?

Istumme ja pohdimme ja tämä tuntuu oikealta: Kolme kuvavirtaa ja audio, jotka pituudeltaan perustuisivat alkulukuihin eli lukuun, joka on vain jaollinen itsellään ja yhdellä. Jos kolmella screenillä pyörisivät erimittaiset kuvavirrat ja audio, ne tuottaisivat jatkuvasti uusia kuva- ja ääniyhdistelmiä. Teos olisi kaiken aikaa uusi, melkein loputtomasti. Se olisi katsojalleen uniikki, koska hän määrittelisi sen, mitä screeneistä katsoo, ja se alkaisi kun tämä astuu tilaan, ja päättyisi kun hän astuu tilasta pois.

Miten yhdistää tällaiseen kokeellisuuteen kokemuksellisuus? Että katsoja tuntisi ja tunnistaisi asioita, vaikka tarinaa ei ole. Että kokonaisuudesta ei syntyisi käsittämätöntä kuvan ja äänen kakofoniaa. Ehkä kuvissa olisi jonkinlaista löyhää temaattisuutta? Jotain universaalia tunnistettavuutta. Asioita, joita löytyisi kuvasta. Tälläisiä voisivat olla esimerkiksi huomio, havainto, kosketus, kohtaaminen, havahtuminen. Päätämme, että etsisimme näitä ensin omista filmi- ja videoarkistoistamme, ja vasta sitten maailmasta.

Tämän aivomyrskyn jälkeen, samana syksynä, haemme AVEKin Vieteritukea demon tekemiseen. (Se on tukimuoto, jota enää valitettavasti ei ole, ja se oli suunnattu hankkeille, jotka putoavat eri lajityyppien väliin, niille omituisille kokeiluille, joita perinteinen rahoitus ei koske.)

Saamme rahoituksen. Kokeilemme ajatustamme käytännössä. Haemme materiaalia vaikka mistä, vanhoista kaitafilmeistä, minidv-kaseteista, puhelimeen tallennetuista tiedostoista, elokuviemme poistomateriaaleista. Materiaali on eriparista ja niin saakin olla. Työn tekemisessä on etsimisen, löytämisen ja leikin tuntu.

Mutta, leikatessa yllätykseksemme huomaamme, että alammekin rakentaa kuvista tarinaa, vaikka juuri niin ei pitänyt. Samperi! Tarina istuu syvällä meissä. Hylkäämme tehdyn ja aloitamme uudelleen. Syntyy kolme tarinatonta kuvavirtaa (7, 11, 13 min.) ja audio (17 min.). Audio perustuu äänimaisemiin, jossa haetaan tunnetta, että ollaan tilanteessa, ja tekemiimme listoihin. Jotkut listoista ovat henkilökohtaisia (Huonoja luonteenpiirteitäni), toiset eivät (Erikoisia eläimiä, joita kukaan ei tunne). 5.0. äänestä äänisuunnittelija Janne Laineelle iso kiitos.

Demon nimeämme näin: Dokumentaarinen installaatio Four Trick Pony. Esittelemme sen loppuvuodesta 2018 Turun taidemuseolle. Siellä sanotaan kyllä. Saamme museon Pimiö-tilaan näyttelyajan kahden vuoden päähän.

Vuonna 2020 jatkamme Ponyn kanssa. Digitoimme uudelleen materiaaleja, vaihdamme kuvia, teemme muutoksia ääneen, käymme teknisiä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka rakentavat näyttelyn tilaan, näemme harjoitusripustuksen teoksesta. Kunnes kaikki on valmista, ja näyttely avautuu. Mikä riemu! Ja ylpeys. Ensimmäinen mediataidetyö, ja esillä Turun taidemuseossa! Mielemme synkkenee kun kuulemme, että koronarajoitukset sulkevat museon kolmeksi viikoksi. Mutta se aukeaa uudelleen.

Ai mistäkö nimi Four Trick Pony? Englannin kielessä on sanonta One Trick Pony. Sen määritelmä on: A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.

Siitä.

https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo




On creating something new. How to start? The anatomy of Four Trick Pony

Fall 2017. I sit in a cafe with my documentarist colleague Mina Laamo and we complain about the status of Finnish documentary film making. It seems there is only one way to make documentary films: there is a hero’s journey, and that is.  A compelling protagonist who in the end conquers and come to grips with his/her personal problem. This is expected without any exceptions. There is no experimenting with the form, or ways of making. The story rules, it is the supremacy of the story where we live in. The film is the story.

Sigh. Will it be like this, always? Should it be?

What if there is no story?The viewer would have to build the narrative in his/her own head. The filmmaker is not going to offer one.

How would that be possible in a film? The format of film is a closed one. When a film is ready, it stays the same forever. The train by Lumière will always arrive to the platform. This closed format is the story the filmmaker will tell.  Film is not like theatre, where there are different variables (the mood of the actors, the mood of the audience), that will shape each performance.

Could there be a un-closed format? A film that would change?  Where the personal gaze or the activities of the viewer would define what is the film and the interpretation of it?

Maybe.

And how would that happen? If the viewer would have at a time more than one picture to choose from? If the film could renew itself?

But this means we would have to leave the realm of film. Where to? Maybe towards media art?

We sit and ponder and this feels right: Three visual streams and an audio,  and the duration of those four elements would be based on primal numbers ( the number that is divisible only with itself and number one).

If the three visual streams and the audio of different lengths would loop, they would constantly produce new combinations of images and sound. The work would always be new, almost indefinitely. It would also be unique to the viewer because she/he would have the power to determine which screen to look at. The piece would start when she/he steps into the space and stop when she/he steps out of it.

How to combine  experimental with experiential? That the viewer would  feel something and connect to things even though there is no story.  That the entity would not be incomprehensible cacophony of sound and vision. Maybe there should be some loose themes?  Maybe something that is universally identifiable? Things that one recognizes from images and sound.  Those could be for example touch, contact, encounter, awakening. We decide to look for this from our personal archives first, and only then of the world.

After this brainstorming session, same fall, we apply for a Vieteri-grant from The Centre for Audiovisual Culture (AVEK). This special grant is for trying out experimental thoughts in the field of audiovisual arts. Unfortunately it no longer exists.

We get it, we start the work.

First we collect material from all over and different personal sources: old 8mm films, minidv-cassettes, files from different phones, not used hd-material form our own films. Material is odd and eclectic at the same time and that’s alright (for mamas).

But, surprisingly, while editing it becomes clear: We unconsciously build a narrative even though our intention is not.  Damn! We gather that’s kind of deeply seated within us.  We abandon what we have made and restart. The demo will be: three visual streams (7, 11, 13 min.) and an audio  (17 min.). The audio is based on lists we make.  Some of the lists are very personal (My bad personality traits), some are not (Weird animals that nobody knows).

We name the project like this: A documentary installation Four Trick Pony. 

In the end of the year 2018 we present it to Turku Art Museum. They say yes. We get the exhibition space Dark room in the end of year 2020.

Year 2020 we continue with Pony, redigitalise some material, re-edit, remake some of the sound design with the Janne Laine, have technical discussions with the people who construct the exhibition, we see a mock version of the work. Until all is done. The exhibition is on. We are elated and proud. And at the same time very unhappy of the corona restrictions that closed the museum for three weeks. But it will open again.

And where does the name come from? From the definition of the saying One trick Pony:  A performing animal (especially a pony) that knows only one trick, OR a person or group noteworthy for only a single achievement, skill, or characteristic.


https://turuntaidemuseo.fi/nayttelyt/andell-laamo


Using Format